Parasta vuonna 2011

Elokuva: Pedro Almodóvar, Iho jossa elän JA Aki Kaurismäki, Le Havre Tv-sarja: Vallan linnake DVD-tuotantokaudet: The Wire Musiikki: Frank Sinatra Biisi: Lauri Tähkä, Polte (juu, tiedän, en pysty selittämään) Teatteriesitys: Dance of the Vampires Löytö: Uusi työpaikka Kirja: Michael Cunningham, Illan tullen Kengät: Vicin mustat nilkkurit Vaate: Sandin vaaleanruskea alevillatakki Bileet: Läksiäisbileet Kyrkkärillä Ravintola: Les quinze nits (Barcelona) Ruoka: C'est la vien seesamilohi (Tallinna) Kotikokkaus: parsapekonipiirakka Leikkikalu: Fiat 500 Sisäistetty oppi: Minna Marshin stressinhallinta Idea listaukseen: Hanna

Paul Auster: Sunset Park

"Hän seisoo talon etukuistilla katselemassa sumua. On sunnuntaiaamu, ja koska ulkona on lähes lämmintä, liian lämmintä joulukuun alun sääksi, tuntuu kuin olisi jonkin toisen vuodenajan tai leveysasteen päivä, kostea ja elvyttävä, sellainen kuin ehkä jossain trooppisessa maassa. Kun hän katsuu kadun poikki, sumu on niin sakeaa, ettei hautausmaakaan erotu. Omituinen aamu, hän tuumii. Pilvet ovat laskeutuneet maahan saakka ja maailma on muuttunut näkymättömäksi - mikä sinänsä ei ole hyvä eikä paha asia, yksistään omituista." (Paul Auster, Sunset Park, 2010)

Minä sitten kadehdin Paul Austeria, koska hän a) on kiinnostavimpia amerikkalaisia kirjailijoita ja b) on saanut vaimokseen Siri Hustvedtin. Tai oikeastaan minä kadehdin vielä enemmäm Siri Hustvedtiä, koska hän a) Amerikan kiinnostavimpia kirjailijoita, b) hän juo aamukahvinsa Paul Austerin kanssa ja c) hänellä on hurmaavin nauru maailmassa. Mistä nämä kaksi aamukahvin äärellä oikein puhuvat? 

Austerin Sunset Park on käsittämättömän hieno kirja siitä, että omaa menneisyyttään ei voi piileskellä loputtomasti. Pian kolmikymppistä Miles Helleriä kaihertaa syyllisyys velipuolen kuolemasta, ja hän joutuu palaamaan takaisin kotiseudulleen New Yorkiin, koska aivan liian nuoren tyttöystävän sukulaiset aiheuttavat harmia Floridassa. Rahaton Miles asettuu vallattuun taloon ystävänsä Bingin kutsusta. Taloa asuvat myös Alice ja Ellen, väitöskirjan tekijä ja kuvataiteilijan raakile, joilla on omat ongelmansa. 

Olen viime aikoina jotenkin jumittunut lopetuksiin ja haluan jatkuvasti kokea upean lopun lukemisen päätteeksi. Auster ei petä siinä, lukekaa vaikka.

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja

Nyt se on sitten luettu: syksyn paras romaani, Kristina Carlsonin William N. Päiväkirja! Miten lyhyessä (153 sivua) voikaan sanoa niin paljon! Pariisissa asuva jäkälätutkija William Nylander on ärtyisä vanha jäkälätutkija, joka kirjaa elämäänsä aika ankeissa oloissa päiväkirjaansa. Ja kuinka yksinäinen hän onkaan!

"17. 2. 1899 Minä olen perin ikävä ihminen jopa omaksi seurakseni. Kun C. aikanaan asui samassa huushollissa, juttelimme päivittäin, vaikka kumpikaan meistä ei ole puhelias, enkä minä voi siteää lörpöttäviä naisia. Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään. Väsyttää kovasti. Juon veteen sekoitettua burgundia. Huoneessa + 15."

Kirjailijan ajatuksia voi kuunnella täältä. 

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Miltä tuntuu, kun saa käsiinsä nuortenkirjan, jota lukiessaan tajuaa, että ei ole pitkään aikaan lukenut mitään niin hyvää? Suzanne Collinsin Nälkäpeli (2008) palautti mieleen, mikä on flow. Ei haitannut, vaikka lapsi katsoi tv:stä Mr. Beaniä melkoisen äänekkäästi, kodin sekamelska ei tuntunut miltään eikä se, että ateriat, joita perheessämme syötiin muutaman päivän ajan, olivat "eilistä".

Hieman nolottaakin, että vaikka Jenni Linturin Isänmaan tähden oli mainiota luettavaa, en intoillut siitä kenellekään. Nälkäpelistä minä sen sijaan vaahtosin eilen ja toissapäivänä työpaikalla. On ruvennut pelottamaan, että scifi on minun juttuni, siis se, jota olen koko aikuisikäni vain hieman sivusilmällä katsonut vähätellen. Herran tarhurit, Enkelten verta ja nyt Nälkäpeli - mitä minulle on tapahtumassa? Collinsin kirjassa eletään tulevaisuuden Amerikassa, joka on jaettu vyöhykkeisiin. Koska kansa on kapinoinut hallitsijoitaan vastaan, on kehitetty rangaistus, Nälkäpeli, johon arvotaan joka vuosi 24 osallistujaa, joiden on yritettävä tappaa toisensa. Kisa näytetään koko maassa tosi-tv-ohjelmana. 16-vuotias Katniss ilmoittautuu pikkusiskonsa puolesta vapaaehtoisena kisaan ja sen jälkeen entinen vaikea elämä tuntuu lastenleikiltä. 

Nälkäpelistä tulee elokuva ensi maaliskuulla. Toivon totisesti, että se tekee yhtä suuren vaikutuksen kuin upeasti kirjoitettu kirja. Niin, ja vaikka Nälkäpeli on nuortenkirja, minusta se sopii myös aikuisten hyllyynkin. En tiedä kovin montaa kirjaa, jossa ystävyyttä käsitellään näin syvästi.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

"Kaarlo kyykistyi Hilkan viereen. Mattoparvekkeen ovi päästi valoa. Muuten oli hämärää.

- Oletko kunnossa?

Hilkka kääntyi katsomaan Kaarloa. Kaarlo näki hämmästyksen ja levinneen maskaran hänen kasvoillaan.

- Tietysti. Minähän olen kihloissa."

Kirjailija Jenni Linturi on syntynyt vuonna 1979. Uskomatonta on, että hänen esikoisteoksensa Isänmaan tähden on sotakirja. *Vihellys*: ei mikään tyypillinen aihe - varsinkaan, kun ei ole mikään reinolehväslaiho. Olen edelleenkin aivan äimänkäkenä, miten nuori nainen osaa kirjoittaa suomalaisista vapaaehtoisista Waffen-SS-joukoissa toisen maailmansodan aikana! Miten kirjailija osaa kuvata kuolemaa niin hyvin, että lukeminenkin tärisyttää! Miten Linturi limittää 79-vuotiaan Antti Vallaksen ja nuorukaisen jaksamisen sodan melskeessä! Miten rintamalta kirjoitetut kirjeet muljauttavat lukijan sydäntä niin, että tekisi mieli ottaa alleviivaustussi kynäkotelosta ja tehdä merkintöjä. Paljon. 

Johanna Venho: Syntysanat

Runoilija Johanna Venhon esikoisromaanissa Syntysanat (2011) on jotakin käsittämättömän hienoa, vaikka kirja ei mikään yhden lukukerran hotkaisu olekaan. Kirjailija Hannan ja kotiäiti Mesin tiet kohtaavat, kun Hanna muuttaa maalle vanhaan pappilaan. Kummallakin keski-ikää lähestyvistä naisista on oma raskas menneisyytensä, ja nykyisyydestä tuntuu olevan vaikea saada kunnollista otetta - nauttimisesta nyt puhumattakaan. Keskeistä Syntysanoissa on muutos: se, että uskaltaa muuttaa elämänsä kurssia, vaikka on aikaisemmin tottunut kotoisaan ja turvalliseen, se, että uskaltaa antaa elämän viedä, eikä yritä pakottaa elämäänsä mihinkään vanhaan muottiin. Venhon romaani saa taas kerran miettimään, millaista olisi hieman seikkailla. Laittaa arkityö tauolle, karistaa kotimaan tomut hetkeksi jaloistaan ja katsoa tuttua etäisyyden päästä. Ja sen jälkeen palata kotiin, koska paluu on aina parasta. Kenties.


Venhon kieli on lyyristä, tuoretta ja herkkää. Harmi vain, että hölmö bloggaaja on jälleen palauttanut kirjan kirjastoon, eikä pysty antamaan ensimmäistäkään näytettä kirjailijan taidoista.

Meillä on liikaa kaikkee

Jostain syystä Jenni Vartiainen on vainonnut minua kaksi päivää. Kiva. 

 

Tuomas Vimma: Raksa

Aivan mahtavaa, että voi syyttää työkiireitä bloggaamattomuudesta. Minussahan ei ole vikaa eikä varsinkaan saamattomuutta. Palautin jo viikko sitten kirjastoautolle Tuomas Vimman Raksan (2011). Se oli hauska, nopea, kepeä, hyvää lääkettä Sinisalon Enkelten verta -romaanin aiheuttamiin naarmuihin ja ennen kaikkea parempi kuin edeltäjänsä Gourmet.

Raksa kertoo Samista, opintonsa jo aikoja sitten kesken jättäneestä projektipäälliköstä, joka pitkän harhailun jälkeen päätyy "rehtiin" rakennusfirmaan töihin. Erikoista on, että firman pomona on nuori nainen, Danika, joka hallitsee raksamaailman temput, puhuu kuin miehet, tekee työtä kuin hullu ja nauttii öisessä toimistossa viskipaukun. Eikä juoni oikeastaan ole Vimman kirjoissa se juttu, vaikka romaani juonivetoisesti on kirjoitettukin. Juttu on se, että Vimmalla on joka sivulla vähintään kymmenen vertausta, jotka tavallaan kuulostavat hirvittävän keksityiltä mutta toisaalta ne tuottavat suunnatonta nautintoa lukijalle. Koska olen palauttanut Vimmani kirjastoautolle, en osaa enää siteerata yhtäkään vertausta, mutta sen voin sanoa, että Sormusten herra on oltava hallussa, jotta niille voi hihittää. Ja sen, että minkäänlaista remonttia en aio ikinä teetättää, ellei käytössäni ole luottovalvojaa.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Lauantaista saakka olen empinyt lähikaupan lihatiskillä. Mitä jos tekisi sittenkin kasvislasagnea? Broileri ei maistunut eilen samalta kuin ennen, ja kadutti, etten kokannut kasviskeittoa. Syy on Johanna Sinisalon Enkelten verta -romaanin (2011). Siinä eletään 2010-luvun loppua ja laaja mehiläiskato vaivaa Yhdysvaltoja. Myös Suomessa koetaan kummia, kun mehiläishoitaja Orvo havaitsee pesäaution. Kun Orvo tuumaa ja etenee asiassaan hitaasti, hänen poikansa Eero toimii pedon vimmalla. Hänen kaksi blogiaan haastavat muita mukaan toimimaan eläinten parhaaksi. Jotkut toimivat, toiset vain provosoituvat.

Albert Einsteinin väitetään sanoneen, että jos mehiläiset katoavat maailmasta, ihmisillä olisi neljä vuotta elinaikaa jäljellä. Enkelten verta näyttää pelottavan suunnan, johon olemme matkalla. Pitäisi varmasti toimia ja uhrata ajatus omalle liian suurelle hiilijalanjäljelleen. Vähemmällä tulisi taatusti toimeen. Eilen töissä juttelin tulevaisuuden toivojen kanssa Sinisalon uutuuden teemasta ja tulin piirun verran onnellisemmaksi. Suurella osalla heistä on optimistisia ajatuksia ympäristön tilasta. Hyvä niin. Aamulla olo ei kuitenkaan tuntunut enää niin hyvältä kinkkuvoileivän äärellä, kun kävin läpi päivän Ilkkaa ja Hesaria. Yritän nyt kovasti ajatella Tuomas Vimman Raksa-romaania, jotta mieliala kohoaisi, mutta vaikeata se on.

.

Turkka Hautala: Paluu

Parin viime viikon aikana olen viettänyt mukavia hetkiä suomalaisten mieskirjailijoiden kanssa. Kiitos, Kari, Miika ja viimeisimpänä Turkka! Vaikka Finlandian saakin nainen, kyllä pojatkin osaavat. 

Turkka Hautalan esikoinen Salo (Finlandia-ehdokas muuten) oli mainiota luettavaa ja niin on Paluukin (2011). Väinö Linna -niminen nuorukainen palaa kotikonnuilleen etsimään alkoholisoitunutta isäänsä. Reilun viisikymppisen isän "ura" on edennyt jo pitkälle. Puistossa istuskelua on paljon, liikkeet ovat hitaita ja puhe matalaa. :

"Miten sä oot isä jaksellu?
  Hyyvin hyvin. Juu. Ei mitään hätää.
  Kun vaan kun et oo vähään aikaan kirjoittanutkaan niin.
  Joo. Loppu kirjepaperi.
  Jaa.
  No ei vaan. Se on semmosta joskus. Ettei kirjeitä viitti kirjotella. Näin.
  Se sepä se kun niitä oot aina sentään... Että tässähän alkaa -
Isä suoristautui, katsoi Väinöä pöydän yli kärsivällisen painokkaasti.
  Väinö minä sanon sinulle enää yhden kerran. Sinun. Ei. Tarvi olla huolissas. Ei nyt eikä ikinä. Minä pärjään aina.
Väinö katseli isän vilpittömyyttä tavoittelevia kasvoja.
  Mitä sä teet kaiket päivät?
  Teet ja teet, voi nyt... Kun minä nimenomaan en tee mitään. Eihän taivaan linnuiltakaan tommosia kysellä."

Väinön isä, Heikki Linna alias Hänk Puukoski, seuraa idolinsa Bukowskin jalanjälkiä. Asema puiston remukatraassa on mukavan keskeinen, ja miehestä pidetään. Väinön suhde alkoholiin on toinen: hän ei juo sosiaalisuuttaan vaan käyttää ilolientä uskaltaakseen avata suunsa.

Turkka Hautala kirjoittaa elävästi ja tuo puhekielisillä repliikeillä (joskus jopa aika tarkkaan litteroiduilla!) uskottavuutta tekstiin. Välillä Paluu käväisee Väinön nuoruudessa, välillä suunvuoron saa isä kirjoittamansa päiväkirjaromaanin kautta. Väinön ja Eeva-siskon puhelut ovat raakoja mutta koskettavia. Paluussa on myös hieno lopetus, aivan niin kuin Miika Nousiaisen Metsäjätissäkin.

Kirjoita pian lisää, Turkka!

Miika Nousiainen: Metsäjätti

"- Jos sä Pasi alat kuuntelemaan kaikkia, sä et kuule ketään, ainakaan järjen ääntä.

- Miten ois tunteen ääni?

- Se nyt vaan on päätetty. Sinäkin tiedät, mitä pörssikurssille käy, kun ilmoitamme karsimisesta ja tehostamisesta.

- No tietenkin se nousee.

- Tietenkin. Ja kenen takia me tätä työtä tehdään?

- Itsemme. "

Miika Nousiaisen Metsäjätistä (2011) ei voi olla pitämättä: ihanat päähenkilöt Pasi ja Janne, nilkki isopomo Turo, 80-luvun lapsuus ja siihen kuuluvat elementit rekisterinumeron bongauksesta korvalappustereoihin, pieni kotipaikkakunta, ahneus vs. kyläläisten työpaikka, Metallica ja mikä huiminta, aivan paras loppunostatus!



Kuva: HS

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

"Postikortti, kylänraitti

 Terve minun pikku-Maija!

Kun tulee parempi vastaan, niinkuin elämässä aina tulee, älä hermostu. Se voi olla parempi siinä työasiassa, sen ulkopuolella hösö. Muistelepa sitäkin timpuria, joka laittoi meidän kuistin. Jämpti työmies, mutta niin vain resusi paita auki ja lauloi renkutuksia. Uudet perunat nostetaan ensi viikolla. Tämä on vihje.

Äitis"

Kari Hotakaisen Ihmisen osa (2009) on hirveän herkkä kirja siitä, millaista on myydä elämänsä kirjailijalle, joka muokkaa sitä omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Huoltoaseman kahveilla nauhuri surisee kirjailijan ja Salme Malmikunnaksen välissä, kun vanha rouva kertoo vaiteliaasta Paavo-miehestään, Helena-tyttären onnettomuudesta, pikku-Maijan avioliitosta ja Pekka-pojan menestyksestä. Vai meneekö se sittenkään niin?

Paitsi että Hotakaisen romaani on kutkuttavan liikuttava, olen kopioinut päähenkilö Salmen postikortin kirjoittamistavan omiin tekstiviesteihini, jotka lähetän puolisolleni. Ja eikö vain tekisi mieli kaivaa värikynät esille ja värittää Ihmisen osan kansi?

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Pikabloggaus! Muriel Barberyn Kulinaristin kuolemassa (2000) Ranskan vaikutusvaltaisin ravintolakriitikko tekee kuolemaa pariisilaisessa hienostotalossa ja pähkäilee makua, jonka on joskus maistanut ja joka on ollut se tärkein elämässä. Koska viikatemies kynsii jo ovea, Pierre Arthensilla on kiire tavoittaa muistoistaan maku, joka vaivaa häntä pitkään eletyn ja hyvin syödyn elämän ehtoolla. Ääni annetaan myös kaltoin kohdellulle vaimolle, ovenvartijalle, laiminlyödylle lapselle ja jopa karvismaiselle kissalle. 

Kulinaristin kuolema aiheutti sen, että kun yleensä maanantaina ei synny oikein mitään kunnollista ruokaa omassa keittiössä, tein aika makoisan kasvislasagnen tuosta vain!

Pedro Almodóvar: Iho jossa elän

Lainaan tähän nyt Katja Kallion Elokuvamuistia (2007), koska hän kiteyttää Pedro Almodóvarin elokuvat paremmin kuin kukaan:

Pedro Almodóvar

Elokuvayleisö voidaan jakaa rauhanturvaajatermein hiutaleisiin ja fightereihin eli fasuihin. Jakajana toimivat Almodóvarin elokuvat. Hiutaleet pitävät hänen elokuviaan vaikeina, yhtä vaikeina kuin hänen nimeään, jonka he lausuvat Aldomovar tai Aldomodovar. Fasuista Almodóvarin elokuvat ovat helppoja, yhtä helppoja kuin hänen nimensä, jonka he lausuvat Pedro.

Kathryn Stockett: Piiat

Kantaa olkalaukussa viiden päivän ajan pokkaria, jonka kannessa lukee Kathryn Stockett ja Piiat on melkein yhtä mainiota kuin olla viisi päivää Nizzassa keskellä kaameaa lokakuuta. Nämä kaksi yhdistettynä toimivat täydellisesti. Kun on lapsen kanssa kahden matkalla, tarvitsee jonkinlaista aktiviteettiä illoiksi, koska 8-vuotias ei jaksa istua katselemassa pimenevää iltaa ravintolapöydässä ihan loputtomiin. Näihin hetkiin on Piiat mitä parhainta ajanvietettä, eikä oikeastaan pelkästään tätä. Se on lupaus siitä, että nyt voi hieman liikuttua ja tuntea hetken olevansa jotenkin parempi kuin mississippiläiset valkoiset kotirouvat, joiden käytös palvelijoita kohtaan ei ollut kovinkaan mallikasta. (Hetki menee tietysti nopeasti ohitse, koska tajuaa, ettei kyllä oikeasti ole mikään mallikansalainen.)

Piiat-romaani käyttää näkökulmatekniikkaa ja kertoo 60-luvun tapahtumista välillä parikymppisen valkoisen Skeeterin, välillä tummaihoisen Aibileenin ja Minnyn näkökulmasta. Kaikista heistä on pakko pitää! Skeeteristä siksi, että hän irrottautuu bridgekerhostaja ryhtyy kirjoittamaan mustien palvelijoiden tarinaa, Aibileenistä ja Minnystä siksi, että he eivät lopulta tyydy kapinoimaan vain sydämessään valkoista valtaa vastaan, vaan uskaltautuvat Skeeterin haastateltaviksi. Kirjan koskettavimpia kohtia ovat Aibileenin ja lapsen kohtaamiset, joista käy ilmi kirjan ydin: miten voi olla mahdollista, että lapsena rakastaa tummaihoista hoitajaansa, mutta aikuisena rakentaa tälle oman käymälän, ettei saa mitään tartuntoja?

Sara Gruen: Vettä elefanteille

Vaikka ihailen Siri Hustvedtiä äärettömän paljon, Kesä ilman miehiä -romaanin luku ei sujunut aivan tuskatta. En syytä siitä Siriä, en toki. Syytän siitä aikaa, tai oikeastaan sen puutetta. Tarkemmin ajatellen syytän välillä tahmeaa lukukokemusta siitä, että olin muutama viikko sitten niin totaalisen väsynyt, etten jaksanut lukea mitään "daniellesteeliä" raskaampaa. (En muuten edelleenkään aivan täysin ymmärrä sitä, ettei ole aikaa lukea. Minähän olen siis se mimmi, joka kokkaa jauhelihakastiketta kirja kädessä.)

Sara Gruenin Vettä elefanteille (2006) on juuri niin kepeä mutta suloinen kirja, että sen pystyy lukaisemaan, vaikka työpaikalla on niin kiire, ettei ehdi naistenhuoneeseen, ja kotona sanomalehdet kasaantuvat ruokapöydälle, eikä niitä kykene viemään lehtiroskikseen, koska jos sellaiseen ryhtyy, se on niin kova ponnistus, ettei sen jälkeen saa enää elämänsä riekaleista kiinni. 

Mutta Vettä elefanteille: Teksti soljuu kivutta lukijaan, pystyy syömään kanelinmakuisia keksejä vaivatta samalla, kun kääntelee sivuja, näkee silmissään vanhentuneen Jacob Jankowskin, jolle sirkus on merkinnyt kaikkea, elämää ja rakkautta. Näkee Jacobin ja Marlenan nuorina, intohimoisina, ja tekee mieli huutaa: varokaa Augustia, hän on eläintenkesyttäjä, joten kyllä hän kyyhkyläisistäkin selviää!

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Kirjabloggauksen pohjanoteeraus: Luin ihanan Siri Hustvedtin uusimman romaanin, siis Kesä ilman miehiä, mutta en jaksa kirjoittaa siitä mitään. En vaikka Sirillä on ihana nauru ja kirjakin oli suloisen haikea. Tai jotain.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Sarah Watersin muhkea, lähes 600-sivuinen Vieras kartanossa (Tammi 2011, alkuperäinen teos 2009) vie lukijan kummittelevaan röttelöön Englannin maaseudulle toisen maailmansodan jälkeen. Kurjahkoista oloista lääkäriksi pinnistänyt tohtori Faraday ystävystyy kartanossa asuvan perheen kanssa. Ayresin suku on asuttanut loistonsa päivät ohittanutta kartanoa pari vuosisataa, ja tuntuu, että he ovat lähes yhtä kotinsa kanssa. Äiti, poika ja tytär yrittävät sinnitellä rappeutuvassa kartanossa samalla, kun maailma heidän ympärillään muuttuu.

Kartanossa ei kaikki ole niin kuin pitäisi. Sodassa loukkaantuneen Roderickin huoneen seinälle ilmestyy polttomerkkejä, rouva Ayres seurustelee kuolleen lapsensa kanssa, eikä aikuinen Carolinekään tiedä, mihin uskoa. Tohtori Faraday ei tieteen miehenä kuuntele kummituspuheita, vaan uskoo, että Carolinen kosinta parantaa perheen tilaa ja asemaa. Vähänpä hän tietää! 

Kartanotarinaa on ihan viihdyttävää lukea, mutta en silti täysin ymmärrä suitsutusta Watersin romaanin ympärillä. Minusta loppuratkaisu oli selvä, enkä jäänyt vaivaamaan itseäni sillä. En kajoa nyt loppuun, koska siitä on kirjoitettu todella paljon esimerkiksi täällä, täällä ja vielä täälläkin. Tohtori Faradaylle minun sen sijaan tekisi mieli huutaa muutama asia: "Mikä sinua vaivaa, mies? Osoita sitä kiinnostusta naista kohtaan nyt hieman toisella tavalla!" ja "Onko sinulla järjessä vikaa! Usko jo, mitä useampi ihminen sinulle sanoo! Millaisia todisteita sinulle on esitettävä?" ja jopa "Lopeta se roikkuminen. Missä itsetuntosi on?"

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki

Lentää rue de Seinen ylitse, läpi hankalan, harmaan rajuilman, joka sinkoaa raskaita salamoita kuin lyijyammuksia. Sade on laskenut siimansa kaupunkiin. Miljardeja siimoja. Kadut tulvivat. Vauhtinsa hidastaneet autot jahtaavat vesimassoja, ajavat lätäköihin ja loiskivat vettä. Lentää yli Orsayn aseman, Ranskan instituutin, niiden märät sinkkikatot heijastavat mitä lie valoa, se on niin heikkoa ettei se mustaa varjoja. Antaa sateen langeta, olla lankeamatta sen mukana. Jättää Louvre kauas taakseen.

Jos on keskusteluromaanin ystävä, voi tarttua Grégoire Polet'n Väreilevään kaupunkiin (WSOY 2010), joka kertoo Machan, Henrin, Isabellan, Francen ja monen muun tarinat. Tietenkin lukemiseen riittää sekin, että on Pariisin ystävä. Silloin voi myös katsoa Woody Allenin suloisen uutuuden Midnight In Paris. Nämä kaksi täydentävät toisiaan, eikä arki tunnu ihan niin arjelta, koska ainahan meillä on Pariisi.

Niin vähän aikaa, niin paljon kirjoja

On se nyt kumma, ettei saa muutamasta kirjasta paria riviä kirjoitettua! Muille ei varmasti ikinä käy näin. Sängyn alla ovat pölyttyneet jo aikoja sitten luetut Anne Swärdin Viimeiseen hengenvetoon ja Manu Larcenet'n Pieniä voittoja -sarjakuva. Kumpikin olivat lukemisen väärti - että ei sen tässä olisi luullut viivyttävän bloggaamista. Jotta nytkään ei tarvitsisi kirjoittaa pitkästi, näpyttelen kännykällä, minä kurja.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Mikä siinä onkaan, että (käsittääkseni) sanavalmiina naisena minun on äärettömän helppo samastua Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia -kirjaan, joka kertoo kirjailijasta, miehestä, jolle puhuminen julkisesti ei ole onnen ylin täyttymys vaan tila, joka on otettava haltuun Hurriganesia kuunnellen, jotta rock-asenne tarttuisi puhujaan. (Tunnustan: Minullakin on voimakappale, jota kuuntelen tiukissa paikoissa. Se on Olavi Uusivirran On niin helppoo olla onnellinen. Kuuntelin - ja tietenkin lauloin - sitä, kun menin viimeisimpään työhaastatteluun. Olisin halunnut, että Tamminen olisi nähnyt sen.)

Esiintymisjännityksestä eroon pääsy on rankka koulu, eikä se onnistu tuosta vain, vaan täytyy puhua, puhua ja puhua. Ja ennen puhetta on tietenkin valmistauduttava. Näin tekee Tammisen kertojakin, joka käyttää Bolshoi-teatterin mantraa kohdatessaan messuyleisön. Puheen päälle napataan Opamox-tabletti ja nojaillaan ravintolan viherkasviin. Kirjailijallakin on idolinsa, Veijo Meri, jolle ei kuitenkaan uskalla puhua niistä asioista, joita on aina ajatellut sanovansa, kun kirjailijasuurmiehen kohtaa. 

Petri Tamminen kirjoittaa kertakaikkisen hykerryttävää proosaa suomalaisen miehen elämästä. Olisinpa ollut sillä Wienin lennolla, jolla Muita hyviä ominaisuuksia -kirjan kertoja hihittelee vaimolleen ensimmäisen kerran elämässään pikku hiprakassa. 

Nyyh ja hahhahhaa!

Kun on koko pitkän kesän odottanut paikalliselta elokuvateatterilta jotakin kesäistä aikuisten katsottavaa (kuten tanskalaista Klovni - Kyllä nolottaa -leffaa tai ranskalaista Heartbreakeriä), eikä niitä ole tullut ohjelmistoon pyynnöistä huolimatta, on jotenkin lapsellisen tohkeissaan, kun käy katsomassa Harry Potter ja kuoleman varjelukset. Siis sen ihan viimeisen. On ihan surullinen, että on kulkenut velhojen maailman rinnalla noin kymmenen vuotta ja kasvanut samalla tavalla kuin Harry, Hermione ja Ron, ja pian heistä joutuu luopumaan niin kuin luokkakavereista peruskoulun jälkeen.

Sitten kun on valittanut kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella, että millaista aikuiselämää se sellainen on, joka pitää sisällään yhden vaivaisen Potter-elokuvan kesässä, piristyy aivan eri tavalla, kun kipaisee loman viimeisenä (sateisena) sunnuntaina katsomassa Morsiusneidot-pätkän, joka on aika roisi ja erilainen amerikkalaiseksi komediaksi.

Samikset*

[*Poikkeuksellisesti kirjoitan kahdesta kirjasta samassa postauksessa. Siksi muu otsikko kuin kirjan nimi.]

Olen lukenut viikon aikana kaksi aika paksua romaania. Niissä on paljon yhtäläisyyksiä. Ensimmäinen järjestyksessä oli amerikkalaisen Jonathan Tropperin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (2009, suom. 2011). Se kertoo hulvattomasti Judd Foxmanista, jonka elämä ei ole lainkaan raiteillaan. Isä kuolee, juutalainen perinne pakottaa toraisat omaiset vainajan taloon suremaan, ja kaiken lisäksi vaimo pettää pomon kanssa. Tämä kaikki on niin hulvattomasti kerrottu, että minun täytyi pitää tyynyä suun edessä, etten hohottaisi täyteen ääneen parvekkeella.

Toinen ahmimani romaani oli brittiläisen David Nichollsin kirjoittama Sinä päivänä (myös 2009, suom. 2011). Se kertoo Dexteristä ja Emmasta, joiden elämät risteävät toisiaan 20 vuoden ajan aina heinäkuun 15. päivänä. Ei näilläkään kahdella helppoa ole: Dexter rakastaa liikaa helppoa elämää, kun taas Emmalta puuttuu kunnianhimoa, vaikka hän on parhailla arvosanoilla yliopistosta valmistunut neitonen. 

Kirjat ovat tyyliltään hämmästyttävän samanlaiset: raskaista asioista puhutaan hurtilla huumorilla, ja sen jos minkä kuvittelisi miellyttävän lukijoita. Niin kuin se tietenkin tekeekin. Koska luin kirjat peräkkäin lyhyen ajan sisällä, tuntui melkein kuin olisi lukenut yhtä ja samaa romaania. On helppoa kuvitella, että kummastakin kirjasta tehtäisiin joskus filmiversio. Sinä päivänä -romaanin kirjoittaja on itse asiassa lempparini Rimakauhua ja rakkautta -tv-sarjan kirjoittaja jo valmiiksi. Vaikka tyyli on kepeä ja hupsu, ovat molemmat kirjat kuitenkin syvällisiäkin, koska se, mitä ihminen pelkää, on jäädä yksin, ja se, mitä ihminen haluaa, on rakkautta. 

"Isä on kuollut", Wendy ilmoittaa tylysti, aivan kuin sellaista olisi sattunut ennenkin, aivan kuin kyse olisi täysin arkisesta sattumuksesta. Toisinaan käy hermoille tämä hänen ainainen halunsa esittää ylettömän tyyntä jopa tragedian edessä. "Hän kuoli kaksi tuntia sitten." "Mitenkäs äiti?" "Kyllähän sinä tiedät millainen äiti on. Hän halusi tietää, paljonko oikeuslääkärille pitäisi antaa tippiä." Jonathan Tropper, Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Kathrin Schmidt: Et sinä kuole

Kathrin Schmidtin osittain omaelämäkerrallinen Et sinä kuole -romaani (2009) sai pohtimaan yhtä suosikkiaiheistani: kuinka minusta tulee minä - romaanissa tietenkin näkökulma on siinä, kuinka päähenkilö Helene Wesendahl kokoaa itsensä uudelleen aivoinfarktin jälkeen ja opettelee kielen jo toista kertaa elämässään. 

On tavattoman raadollista ajatella, että sellainen asia kuin kieli merkitsee lähes kaikkea! Eräs opettajani toisteli useasti, että kielen rajat ovat maailman rajat. Voi kuinka oikeassa hän olikaan! On suunnattoman paljon vaikeampaa olla hauska, fiksu, flirtti, kiukkuinen, loukkaantunut, pilkallinen tai sovitteleva kielellä, jota ei hallitse kunnolla. Kaikki sävyt jäävät pois, on vain kömpelö kielitorso (vai torsokieli?), jolla sitten yrittää sanoa sen kaiken, mikä omalla äidinkielellä olisi ollut helppoa, itsestäänselvää ja soljuvaa, nautittavaa jopa.

Paitsi että Et sinä kuole -romaanin Helene joutuu opettelemaan kielen uudelleen, hän joutuu kokoamaan myös muistot pala palalta. Ei sekään helppoa ole, varsinkin kun yhtäkkiä muistaa, että avioliitto ei ollut juuri ennen sairauskohtausta kovinkaan auvoisaa. 

Schmidtin romaani on kiinnostavaa, mutta jotenkin raskasta luettavaa kesän helteillä. Onneksi se kuitenkin on selviytymistarina niin kuin kirjan nimikin sanoo.

 

Nopeasti luettu: Donna Leonin Unelmien tyttö

Milloin luettu: Matkalla Helsinkiin 9.7.2011
Missä: Pikku-Fiiussa ja lentokenttähotellissa.
Säätila ja mielentila: Aurinkoista! Seuraavana päivänä Barcelonaan! 
Ilmestymisvuosi: 2008 (suom. 2010) Sivumäärä: 286
Lajityyppi: Guido Brunetti -dekkari.
Mistä on kyse? Canal Grandesta löytyy pikkutyön ruumis. Tutkimukset johtavat sulkeutuneeseen mustalaisleiriin.
Ensimmäinen lause: Brunetti oli huomannut, että laskemalla päässään yhä uudelleen neljään hän onnistui pyyhkimään mielestään muut ajatukset.
Suosittelen tämän kanssa nautittavaksi: Grappaa - sitä Guidokin siemaiseen hyvän aterian päätteeksi.
Asia, johon kirja inspiroi: Suunnittelemaan italialaisia kokkauksia. 
Tähdet: 3.

 

Nopeasti luettu: Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt

Milloin luettu: 6. 7. 2011.
Missä: Kotona.
Mielentila: Matkaa odotellessa.
Lajityyppi: Yhteiskunnalinen romaani, kasvukertomus?
Mistä on kyse? Kaksi teinityttöä katoaa, toinen löytyy kuolleena, äiti ei osaa menettää toivoaan ja odottaa milloin tahansa oven käyvän ja Jasminin astelevan sisään chinchillakanin kanssa. Ihmiskauppa rehottaa.
Ensimmäinen lause: Minä katosin kaksitoista vuotta sitten joulukuun ensimmäisellä viikolla O:n kaupungissa.
Suosittelen tämän kanssa nautittavaksi: Jotain arkista, jotta tuntuisi turvalliselta.
Sitaatti: "Äiti hei, joskus kesyt linnut tulevat hulluiksi. Ne lentävät päin ikkunoita, ne repivät naruilta pyykit, ne syöksyvät läpi piikkipensaiden niin että pöllyää. Niiden puuskien jälkeen tulee aivan hiljaista. Lopulta viimeinenkin höyhen leijailee maahan. Kuulee kuinka iso akseli naksahtaa. Ja sitten kaikki jatkuu niin kuin aina ennenkin."
Tähdet: 3

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

Ruotsalainen John Ajvide Lindqvist on ai että! -kategoriaan kuuluva kirjailija. Hänen Ihmissatama-romaaninsa kertoo kiehtovasti elämästä omituisella saarella. Kaikki alkaa siitä, kun Anders, Cecilia ja heidän 6-vuotias Maja tyttärensä hiihtävät Domaröstä läheiselle majakkasaarelle. Perillä Maja katoaa, ja tästä seuraa tapahtumaketju, jonka yksi palanen on erään avioliiton päättyminen.

Mukana on yliluonnollisia tehosteita, mutta upeinta on kuitenkin saaristolaiselämän kuvaus ja Domarön historian avaaminen lukijalle. Jo Lindqvistin omistussanat saivat miettimään, onko juhannusristeily ehkä sittenkään se fiksuin tapa viettää mittumaaria: "Isälle, Ingemar Petterssonille (1938 - 1998) joka antoi minulle meren ja jonka meri otti minulta".

Jos ei vielä kirjailijaa tunne ja haluaa aloittaa merellisistä tunnelmista, Ihmissatama on nappivalinta. Vampyyrijännitystä (oikeastaan kyse on kuitenkin koulukiusaamisesta) hakevalle vielä parempi valinta voisi olla saman kirjailijan esikoinen Ystävät hämärän jälkeen. Minulla oli aivan taivaallinen Tallinnan-matka perheen ja John Ajvide Lindqvistin kanssa.

Charlaine Harris: Dead As a Doornail

Kesällä kehtaa aika helposti kertoa, että lukee ihan mielellään sellaista hömppää kuin Charlaine Harrisin Sookie Stachouse -vampyyriromaanit, mutta tietenkin alkuperäiskielellä, ettei nyt aivan bimbolta vaikuttaisi. Dead As a Doornail oli ihan sitä ehtaa kauhuromantiikkaa, jossa tarjoilijatar Sookie pähkäilee, sykkiikö hänen sydämensä Bill-vampyyrille, Eric-vampyyrille, Sam-muodonmuuttajalle vaiko peräti Alcide-ihmissudelle. Myönnän, että asiaan vihkiytymättämästä tämä voi vaikuttaa hiukkasen oudolta juonikuviolta.

Neljättä tuotantokautta kakkoselta odotellessa voi vain toivoa, että Sookie ymmärtää, että jos tuosta nelikosta on valittava, viisarin on osoitettava Eric Northmaniin. Ihan vain siksi, koska...

Michael Cunningham: Tunnit

Kun istuu omalla parvekkeella ja kädessä on Michael Cunninghamin Tunnit, ei voi muuta kuin toivoa, että kirja ei koskaan loppuisi. Ja se loppuu, aivan liian pian, ei reilu 200 sivua voi kestää ikuisuutta. Jostain kaukaa kuuluu tuulen mukana Provinssin äänet: Scandinavian Music Group on lavalla ja hurmaa yleisönsä, niin kuin Tunnit hurmaa minut.

Tunnit kertoo komesta naisesta, vuoden 1923 Virginia Woolfista, vuoden 1949 Laura Brownista ja nykyajan Clarissasta. Kaikkia yhdistää Woolfin teos Mrs. Dalloway. Cunninghamin paras romaani on täynnä isoja asioita: romaanin kirjoittamista, ystävyyttä, kuoleman kaipuuta ja pelkoakin, sairautta, oman minän löytämistä, näkymistä ihmisjoukossa, juhlan järjestämistä, pakoa johonkin ja sitten myös paluuta jostakin. Tunnit on romaani siitä, kuinka kirja voi muuttaa elämää, tavalla tai toisella.

Richie tietää. Hän tietää varmasti. Pikkupoika on selvillä siitä että Laura on ollut luvattomilla teillä, hän on selvillä siitä että Laura valehtelee. Hän tarkkaa Lauraa hellittämättä, viettää melkein jokaisen valvetuntinsa Lauran kanssa. Hän on nähnyt Lauran ja Kittyn. Hän on katsellut kun Laura on tehnyt toisen kakun ja haudannut ensimmäisen muiden jätteiden alle roskaämpäriin. Hän on täysin omistautunut havainnoimaan ja tulkitsemaan Lauraa, sillä ilman Lauraa maailmaa ei ole olemassa. 

 

 

Alan Drew: Vesipuutarhat

Alan Drew'n Vesipuutarhojen idea ei alkujaankaan ollut saada minua pökerryksiin, vaikka kirja suht kiinnostavasti kertoi istanbulilaisen rakkaustarinan Romea ja Julia -malliin. Idea oli kai se, että Vesipuutarhoja tuli luettua monessa paikassa: kahviloiden ja keskiaikaisen torin Tallinnassa, maauimalan Lahdessa ja ystävän mökillä Ähtärissä.

 

Ian McEwan: Sovitus

Olen aina tiennyt, että vain hurjapäät harrastavat luovaa kirjoittamista. Se on nimittäin vaarallinen laji. Jos ette usko, niin lukekaa vaikka Ian McEwanin huima Sovitus-romaani, jossa 13-vuotias Briony Tallis kirjoittaa näytelmää ja tulee siinä sivussa tulkinneeksi väärin näkemäänsä. Hän nimittäin sattuu paikalle, kun isosisko ja perheen siivojan poika ovat silleen (sorry lapsellinen ilmaus, helle on pehmentänyt pääni) kirjastossa. Tyttö luulee näkevänsä jotain muuta, ja kirjahan siitä syntyy, mutta sitä ennen täytyy sovittaa viattomille aiheuttamansa ikävyydet.

Niin että jos olette pikkuisenkin pupupöksyjä, lopettakaa kirjoittaminen välittömästi.

 

 Kiera Knightley näyttelee filmiversiossa Cecilia-isosiskoa.

 

Saiorse Ronan ja James McAvoy nähdään tänä suvena aika jännissä elokuvissa, mutta kyllä he myös tunteet hallitsivat.

 

Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu

Ruotsalaiset sitten osaavat dekkareiden kirjoittamisen!

Åsa Larssonin neljäs jännäri Kunnes vihasi asettuu (2008) alkaa hyytävästi kahden nuoren talvisella sukellusreissulla, johon liittyy jotenkin lentokoneen hylky, vihreä ladon ovi ja pitkä hiljaisuus. Puolen vuoden päästä Kiirunassa alkaa tapahtua, kun Wilman ruumis löydetään. Rikoskomisario Anna-Maria Mella ja syyttäjä Rebecka Martinsson tekevät parhaansa, jotta kylä saa rauhan murhaajalta.

Pohjoismaisten dekkareiden suosiosta kertoo sekin, että britit hinkuvat färsaarelaisia villapaitoja, koska tanskalaisen Rikos-sarjan poliisi Sofie Gråböl pukeutuu sellaisiin.

Laura Honkasalo: Eropaperit

   "Tietysti", isä sanoi. "Ne on mun lapseni, mä haluan ne itselleni."
   Pulla tarttui Saran kitalakeen.
   "Ne meinaa vaan tuomarit yleensä antaa lapset äitille", nainen sanoi. "Ne kattoo että se on luonnollisempaa."
   "Mun uusi vaimoni on niille parempi äiti", isä sanoi. "Mutta eihän lasten paras mitään merkitse, kun koko suku ryhtyy sotaan yhtä vastaan."

-------------
   "Raisa on sulle parempi äiti", isä sanoi. "Mä haluan että sä sanot Raisaa äidiksi."
   "Mutta mä sanon äitiä -", Sara yritti ja rapsutti housunpaikkaa. Valkeita pikkukukkia ruskealla pohjalla.
   "Kahta äitiä ei voi ihmisellä olla, siinä sä olet oikeassa", isä sanoi. Hän virnuili ja katseli Raisaa. He olivat kaksi tuhmaa lasta. Sellaisia jotka sulkivat pienempiä pyöräkellariin niin että talonmies suuttui, koska pyörävarasto ei ollut mikään leikkipaikka. "Miksihän sä voisit kutsua Sinikkaa?"
   "Raisa hihitti. "Sinikka on sille liian nätti nimi. Sen nimi pitäisi olla ruskeakki, koska se on niin täynnä paskaa."

Laura Honkasalon hieman liian pitkässä Eropaperit-romaanissa (2009) ei pelata reilua peliä.

Tunnustan

Kiitos Erjalle tunnustuksesta! Nyt sitten tunnustan, että

1. lopulta on kuitenkin vaikea tarttua hetkeen. Menneen kelaaminen tai tulevaisuuden pyörittely on enemmänkin minun juttuni. En kai oikein pidä tästä.
2.  lomalla olen tyytyväinen vähään. Antakaa minulle kirja ja hitusen aurinkoa, niin mikään ei häiritse keskittymistäni.
3. en ikinä sanoisi Miehelleni, että minulle ei tarvitse antaa syntymäpäivälahjaa. To-del-la-kin tarvitsee!
4. en ole ikinä ollut laihdutuskuurilla. Pitääkö sitä enempää selitellä?
5.  en ole oikein päässyt sisälle jazzmusiikkiin. Haluaisin kyllä oppia ja olen harjoitellut, mutta silti se on vaikeaa. Lämmin kesäilta, kaihtimet kiinni, lasi punaviiniä ja soljuvaa jazzia, fiilistelyä. Eikö se kuulostaisi hyvältä? Mutta mistä aloittaa? Miles Davisistako?
6. tein tänään häpeällisen mautonta kanakeittoa. Anteeksi, perhe! Se oli kamalaa!
7. paras lelukeksintö mielestäni ikinä on Legot. 

Tunnustus jatkakoon matkaansa Saaran Puutarhat ja nurkat -blogiin.

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSEN! 

No onhan se nyt käsittämätöntä, että aikuinen ihminen lukee Potter-saagan päätösosan toistamiseen, mutta kun minulla on hyvä syy: Kullannuppuni on liekeissä Potteriin, ja kun katsoimme Kuoleman varjelukset -leffan (Juu, tiedän, se on K11, ja Nuppu vasta 8. Pian.), muutama yksityiskohta jäi vaivaamaan niin paljon, että oli pakko lukea kirja uudestaan.

Ja se oli mainio, edelleen. Jos olisin noita, olisin aika heikkona Severus Kalkarokseen, koska:
"Mitä lapsekasta unta tämä on?" Voldemort sanoi, muttei vieläkään iskenyt eikä laskenut punaisten silmiensä katsetta hetkeksikään Harryn silmistä.
"Severus Kalkaros ei ollut sinun", Harry sanoi. "Kalkaros oli Dumbledoren, Dumbledoren siitä hetkestä pitäen jolloin sinä aloit jahdata minun äitiäni. Etkä sinä tajunnut sitä koskaan sen asian tähden, jota sinä et ymmärrä. Et tainnut koskaan nähdä Kalkaroksen langettavan suojeliusta, Valedro?"

Martti ja Mika

Helsingin Kaupunginteatterin Kiviä taskussa vieraili Vaasassa, ja on pakko sanoa, että se teki yhtä suuren vaikutuksen kuin kahdeksan vuotta sitten keväällä, kun odotin Kullannuppuani syntyväksi. Koko silloinen teatteri-ilta on piirtynyt mieleeni kirkkaana ja vaikuttavana: melkein junasta myöhästyminen, hauskat työkaverit, farkkuhame ja Mieheltä lainattu Bossin paita, koska omat eivät olleet sopia päälle, pölyinen, mutta kirkas toukokuun ilta, teatterikappale, joka on määrittänyt monet muut Kiviä taskussa -näytelmän jälkeen näkemäni esitykset, Martti Suosalo ja Mika Nuojua. 

Kiitos! 

Kahdeksan vuoden päästä muistelen takuulla toissapäivänä kokemaani teatteri-iltaa: pojat syövät etupenkillä Pätkistä, minulla on ääni mennyt, tie on kovin tasainen, S. hupsuttelee takapenkillä, koira ja isäntä -kohtaus on tikahduttava, eikä kukaan ole keksinyt parempaa näytelmän nimeä kuin Marie Jones: Kiviä taskussa. 

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Kun luin Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla (1994) ensimmäisen kerran, minulla oli sähköpostin vakiotervehdyksen yhteydessä pitkään teksti I have heard the mermaids singing / I do not think that they sing to me. Varastin rivit Ihanien naisten alkusivuilta.

On vaikea selittää edes itselleni, miksi pidän Fagerholmin Naisista niin paljon, mutta yritetäänpä:
- Miljöökuvaus on fantastista. Tulee mieleen elokuvan lavastaja, joka näyttää lukijalle jokaikisen esineen ja rakennuksen, antaa hänen haistaa aurinkovoidetta ja kuunnella jazzia.
- Juoni ei ole kirjassa se tärkein - vaikka sekin on hieno! - vaan tunnelma,     joka syntyy lukemisen jälkeen, ja ajatukset jotka jäävät askarruttamaan,      vaikka kirjan olisi saanut loppuun monta päivää sitten.
- Naiskuvaus on vapisuttavaa. Bella on henkilönä aivan pakahduttava. Hän      on merenneito, joka ei istukaan keskiluokkaiseen olohuoneeseen ihan niin kuin aviomies Kajus on ajatellut.
- Ihanat naiset rannalla kerrotaan lapsen näkökulmasta. Päähenkilö Thomas    näkee, mitä aikuiset kesäparatiisissa tekevät, mutta ei ihan vielä ymmärrä, mistä kaikessa on kyse. Tietoa tihkuu hänelle, mutta hän ei ole varma, mitä tiedolla tekisi.
- Olen varmasti entisessä elämässäni elänyt 60-luvulla. Viittaukset Amerikan elämään ja kaikki ihanat yksityiskohdat ovat ihania: Bellan keltainen mekko, Sininen ruoho -hajuvesi, lasten käyttämä idi-halveksunta, Elizabeth Taylorin elämän vatvominen...

Nyt minulla on ikävä ihan oikeaa kesää, sitä että saa lajua toimettomana rannalla, lukea kirjaa, nostaa etusormella nenälle valuvia aurinkolaseja, kulkea sorteissa, nukkua pitkään, syödä terassilla (lounaaksi vain eilistä tai puuroa, koska kesällä ei jaksa keittää kahdesti), juoda boheemisti kuohuviinä keskellä viikkoa, käydä torilla ostamassa mansikoita.

Ihanat naiset rannalla vm. 2006.

Tänään alkaa Mad Menin neljäs tuotantokausi neloselta 23.45. Vihdoinkin, ihanaa 60-lukua!

     

Kreetta Onkeli: Kotirouva

Kreetta Onkelin Kotirouva on satiirinen kertomus naisesta, joka haluaa olla niin kuin muut ikäisensä, siis äiti. Sirre-päähenkilö löytää rappujensa edestä kylmissään olevan lapsen ja pian tämän jälkeen itsensä palkattuna kotirouvaksi. Mitä muuta Sirre onkaan halunnut kuin olla tärkeä? Rakastettu tietenkin, mutta kaikkea ei voi saada, sillä työnantaja, Assar-aviomies tulee ja menee niin kuin lystää: hän tekee pitkää päivää työssä, ja kun hänta sattuu huvittamaan, hän heittäytyy vieraiden naisten syliin. Eikä Vita-tyttökään ole ihan helppo tapaus, ainakaan varhaisteininä. 

Onkelilla on aika erikoinen tyyli suomalaisena satiirikkonaisena. Aika harva nimittäin kirjoittaa perhehelvetistä tällä tavalla: huvittavasti ja samalla näyttäen epäkohdat. Ai niin, mutta onhan meillä Alexandra Salmela.

Olli Jalonen: Poikakirja

Saatoin juuri lukea tämän vuoden parhaimman kirjani, nimittäin Olli Jalosen Poikakirjan (2010). Kaikki siinä toimii ja saa muistelemaan, millaista oli, kun olin lapsi: muistaa suvun kesäjuhlat, toppahaalarit ja lumiluolat, aikuisten Ramina-pelit ja Safiirin ja Teräksen. Mielessäni on kristallinkirkkaana, kuinka loukkaantunut olin, kun isäni väitti, etten voi ymmärtää kyseistä scifi-sarjaa. Minä todellakin ymmärsin.

Poikakirjan kertoja elää lapsuuttaan paria kymmentä vuotta ennen minua. Hän on Olli-niminen poika, jonka lapsensilmin pikkukaupunkielämää havainnoidaan. Ja voi kuinka viatonta kaikki on! Ei ihan vielä ymmärretä, mistä aikuisten maailmassa on kyse. Lähellä ollaan, mutta kaikki ei osu kuitenkaan aivan kohdilleen.

Enimmäkseen Jalosen kirjassa ollaan kansakoulun poikaluokalla, jota komentaa sotilaallinen opettaja, jolla on vähintäänkin omalaatuiset metodit saada poikajoukko ruotuun. Luokassa tehdään erilaisia muodostelmia niin, että kaikkien kiusaama Elefantiksi ristitty pulska poika menettää kävelykykynsä. Puukäsityöluokan tapahtumat on trilleri vailla vertaa. 

Pidin hirvittävästi Poikakirjan perhekuvauksesta. Ollilla on kolme isompaa siskoa ja nuorempi sisarus, Pieni, jolla on oma hiljainen autistin maailmansa. Pienen sukupuoli jäi minulle arvoitukseksi - pojaksi hänet kuitenkin ajattelin. Perheen isä opettaa Ollille, kuinka maailmassa eletään ja kasvetaan mieheksi lempeällä tavalla. Saunomiset ja kesämökkivierailut on niin elävästi kerrottu, että melkein haistaa uusienperunoiden ja nokareiksi paloitellun nötkötin tuoksun.

Mitä sä luulit?

Olavi ja Anna ovat ihania. 

 

Oma lukupiiri

Voiko ihanampaa olla kuin pikkuinen lukupiiri, jossa luetaan laadukkaita kirjoja ja keskustellaan henkevästi. Välillä oikein selataan kirjaa ja luetaan pätkä ääneen, sellainen, joka oikein ravisteli ajatuksia ja näytti maailman uudessa valossa. 

Meidän lukupiiri kokoontui toista kertaa ja keskusteli Riikka Pulkkisen Totta-romaanista, josta totisesti riitti puhetta. Erityisesti askarrutti Martin tapa puhua ensin Eevalle ja myöhemmin Annalle. Muutenkin pohdimme Annan ja Eevan samankaltaisuutta, onnetonta rakkautta, jota paettiin Pariisiin Marcin syliin. Että miten voikaan olla niin samankaltaista, vai oliko kyseessä sittenkin vain Annan kuvitelma, joka ei ollutkaan totta. 

Totta sai myös miettimään, millaisena omat lapset mahtavat lapsuutensa muistaa. En kai minä vain tule olemaan se äiti, joka paahtoi koko ajan töitä eikä jaksanut ensimmäistäkään majaleikkiä?  Toisinaan hieman ajattelen, että saattaisin ollakin. Onneksi aina on lukeminen, joka on sitä yhteistä tekemistä, mutta usein yksityistäkin. En laittaisi pahakseni, vaikka minut muistettaisiin äitinä, jolla oli aina kirja kädessä.

Seuraavaksi lukupiiri tarttuu Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla -romaaniin. Sitten kun se on luettu, onkin melkein kesä. 

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Pikainen resepti liikuttavan bestsellerin kirjoittamiseen:
Otetaan yksi hyvin koulutettu ruotsalainen nainen, joka laitetaan muuttamaan esimerkiksi Uuteen-Seelantiin. Lisätään joukkoon eksotiikkaa, kenties romanssikin, ja annetaan hänelle läppäri ja kasa runokirjoja, kenties myös englannin sanakirja.

Valmis kirja maistuu sitten tältä: Kaksi eri-ikäistä naista, kummallakin surua elämässään, ihana ruotsalainen idylli rantoineen, yhteisiä kävelyitä, musiikkia, tilkka viiniä, hautajaiset, tarinoita, tarinoita, tarinoita, ja myös kuulija, joka jaksaa kuunnella.

Charlaine Harris: Dead to the world

Ihan vain englantia opiskellakseni luen Charlaine Harrisin vampyyrikirjoja.

 The next thing I knew, the water was off and he was drying me with a fluffy white towel, and I was rubbing him another one. Then we just kissed for while, over and over.

 

Huolestuttavaa

Nyt kun Japanista ei kuulu mitään hyvää ja olen haudannut ajatuksen siitä, että joskus vielä kävisin Tokiossa, Margaret Atwoodin uusin romaani Herran tarhurit on ajankohtaisempi kuin koskaan. Takakansiteksti kuuluu näin:

"Tulvan vuonna Herran tarhureiden ennustama katastrofi on käynyt toteen. Toby elää yksin raunioituneen kaupungin katolla, valppaana kuin eläin. Jossain täytyy olla muitakin, mutta ovatko he ystäviä vai vihollisia? Nerokkaan näkijän häikäisevän mielikuvituksellinen , ekokriittinen puheenvuoro maailmasta, jota kohti olemme menossa."

Eihän Herran tarhureiden maailma ole vielä totta, eihän? 

Tarkempi juoniselostus löytyy esim. Turun Sanomista, mutta olen eri mieltä toimittajan kanssa: jaksaisin lukea tämän Atwoodin uudestaan!

Hämmentävä Black Swan

Darren Aronofskyn Black Swan sekoitti totta tosiaan pääni. Minulla oli elokuvasta suuret odotukset, enkä nyt jälkeenpäin oikein tiedä, täyttyivätkö ne.

Kun Black Swan ilmestyi valkokankaalle, aloin jostain itsellenikin käsittämättömästä syystä stressata mieskatselijoiden puolesta - olihan kyseessä balettiaiheinen elokuva. Vaikka olin liikkeellä yksin, hermoilin jokaikisen ykkössalissa olevan miespuolisen takia: onko Black Swan liian naisellinen, milloin se jännitys alkaa, eikö tässä ole kunnon machoa ollenkaan... Ja niin kuin minä olen tähän saakka luullut, että kun menee yksin elokuviin, on tällaisista mietteistä vapaa! Mutta ei, tunsin olevani henkilökohtaisesti vastuussa kaikille miehille valitsemastani elokuvasta. Raskasta.

Jos Kuninkaan puhe kertoo siitä, että heikkoudet ovat voitettavissa, Black Swan opettaa, että heikot eivät menesty vaan jäävät jalkoihin eikä sille voi mitään. Natalie Portamanin esittämä nuori ballerina Nina saa unelmaosan Tsaikovskin Joutsenlammessa. Hänestä tulee joutsenkuningatar, josta löytyy niin viaton kuin pimeäkin puoli. Siviilielämässäkin Nina kamppailee alitajuntansa ja epäselvän seksuaalisuutensa kanssa.

Black Swan sekoitti minut siksi, että en pystynyt pitämään kenestäkään elokuvan henkilöstä. Nina on liian täydellisyyden tavoittelija ja siksi epävarma. Hänen äitinsä on alistava entinen tanssija, baletin johtaja on niljakas hyväksikäyttäjä, uusi tanssija Lily taas raivostuttavan kiero - ainakin Ninan mielikuviteksessa. 

Musiikki oli upeaa, samoin heijastavat pinnat. Ne loivat elokuvaan jännitettä, jopa pelkoon saakka. Huomasin säpsähteleväni tuon tuosta teatterisalin penkissä. Kun tulin kotiin, minun oli pakko loiventaa katsomiskokemustani tv:stä tulleella Sex and the City -elokuvan lopulla. Siinä pidin ihan jokaisesta henkilöstä.