Kymmenen vuotta sitten kuulin sivukorvalla kollegoiden keskustelun, jossa he kyselivät toisiltaan, onko uusin Lehtolainen luettu. Silloin minäkin päätin kokeilla ja viihdyin Maria Kallion seurassa. Oli mukavaa seurata nuoren poliisin uraa ja ihmissuhtaita. Nyt uusimmassa M. Kallio -dekkarissa seurataan kyllä uraa, mutta ihmissuhteet ovat kovin ohuita. Antti-aviomiehenkään kanssa ei vaihdeta montaa sanaa saati mitään muutakaan!
Nopea analyysi, miksi Lehtolaisen dekkarit eivät ole minun juttuni:
- Uusimman Lehtolaisen maahanmuuttaja-aihetta on käsitelty mm. Anja Snelmanin Parvekejumalissa (2010) ja Anders Nilssonin ohjaamassa ruotsalaisleffassa nimeltä Pimeän tullen (2006).
- Vaikka kuinka hakee, mitään huipennusta juonesta ei löydy. Aamukahvit kerrotaan samalla intensiteetillä kuin epäillyn pidättäminen.
- Missä on huumori? Dekkarissa voi olla huumoria, ainakin mustaa, tai edes jokin tarttuva lausahdus, jota keskeinen henkilö hokee.
- Pilkunviilajalukija ärsyyntyy kielivirheistä. Kustannustoimittaja hoi!
Jos Lehtolaisen aiheuttaman pettymyksen haluaa kääntää voitoksi, niin tässä on oiva tilaisuus jollekin (nais)dekkaristille näyttää, että kyllä täällä muutkin kykenevät murhan ratkaisemaan kuin Maria Kallio.
Oi, kiitos tästä! En ole siis jäänyt mistään paitsi. Nyt hei sitten jotain ihanaa kehiin!
VastaaPoistaLuin juuri Piia Postin Talven jälkeen valo. Siitä pitäisi kirjoittaa, jahka ehtii. Se oli kerrassaan mainio.
VastaaPoista