sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Cormac McCarthy: Veren ääriin

Koko joululoman olen hokenut miehelleni, että hänen pitää, kannattaa, täytyy ja on pakko lukea Cormac McCarthyn Veren ääriin -lännenromaani (1985, suom. 2012), koska hän pitäisi siitä varmasti. Mitään ei ole tapahtunut. Minä sen sijaan olen herkutellut sitä ja suklaata pieniä eriä kerrallaan. Ne eivät oikein sovi yhteen, jos rehellisiä ollaan.

Veren ääriin -kirjassa eletään 1800-lukua ja ratsastetaan pitkin preeriaa. Mistään ei syöksy apuun John Wayneä, kun taisto alkuperäiskansojen ja vähän muidenkin kanssa on pahimmillaan. Tapahtumat nähdään alussa 14-vuotiaan pojan silmin, ja tulee väkisinkin mieleen, olisivatko asiat menneet näin, jos äiti olisi puuttunut elämään. Romaani on hienoa ympäristön kuvausta, käsittämättömiä henkilöitä, raakuutta ja veret seisauttavaa dialogia. Kummallisin yksityiskohta on kenties koru, joka on näpräilty kokoon mustuneista ihmiskorvista, omituisin henkilö taas kalju tuomari Holden, joka jakaa oikeutta omien lakiensa mukaan.
"Poika ajatteli että hän tarkoitti lintuja tai maassa ryömiviä otuksia mutta pappismies katsoi häntä pää kallellaan ja sanoi: Yksikään ihminen ei oo siitä äänestä vappaa. 
Poika sylkäisi nuotioon ja kumartui työhönsä. 
Minä mittään ääntä oo kuullu, hän sanoi.
Kun se vaikenee, Tobin sanoi, sinä tiiät että oot kuullu sen koko ikäsi.
Näinkö on?
Näin.
Poika käänsi nahanpalaa sylissään. Pappismies katseli häntä.
Yöllä, sanoi Tobin, kun hevoset on laitumella ja porukka nukkuu, niin kuka kuulee kun ne laijuntaa?
Ei niitä kukaan kuule jos kaikki nukkuu.
Justiinsa. Ja jos ne lopettaa syömisen niin kuka herrää.
Joka mies.
Justiinsa niin, sanoi entinen pappi. Joka mies." 
         





sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Etkot ja bileet

Jos joku olisi sanonut minulle kymmenen vuotta sitten, että etkot tarkoittavat sitä, että ennen bileitä lukee Henrik Ibsenin Villisorsa-näytelmän (1884), olisin nauranut katketakseni. Vähänpä minä tiesin. Joulukuisena lauantai-iltana ei ollut lainkaan omituista lukea viime hetkeen saakka Ibseniä, sitten tököttää ripsaria ja kaahata kohti Rytmikorjaamoa kuuntelemaan bändiä.






Bilepaikalle tein havainnon: Vaikka voisi kuvitella, että Ibsenissä ja Pauli Hanhiniemessä ei ole mitään samaa, kumpikin taitaa kuitenkin kysyä, kestääkö tavallinen tallaaja totuutta itsestään. (No okei, tein tämän havainnon vasta sunnuntaina, kun järkkäilin työlaukkuani.) Lauantai-ilta oli siis kaikin puolin hyvä ja kaunis.  



Fanitkin tykkäsivät - ja mikä parasta, menivät grillin kautta kotiin. 

torstai 6. joulukuuta 2012

Stressiä pakoon

Kovasti on ollut hiljaista Päkän jutussa. Kirjoittaja olisi halunnut blogata vaikka mistä, mutta ei ole jaksanut. Liikaa töitä, liikaa järjesteltävää, liian vähän unta - ei siihen muuta tarvita. 

Hienoja juttuja on kuitenkin tapahtunut. Olen esimerkiksi nähnyt kaksi aivan upeaa elokuvaa puolentoista viikon sisällä. Vaikka nyt on itsenäisyyspäivä, en valitettavasti voi sanoa, että edes toinen niistä olisi suomalainen. Kumpikin elokuva tulee sieltä, missä joku onnekas voi kasvaa samppanjatiluksen vieressä.

Kilimanjaron lumet -nimi sai minut ensin ajattelemaan Ernest Hemingwayta, mutta erehdys. Kyseessä on nimittäin Robert Guédiguian ohjaama Kilimanjaron lumet, joka muistuttaa aika paljon Kaurismäen Le Havrea, mutta on vielä enemmän. Elokuvan avainsanoja ovat Marseille, ay-liike, työttömyys, vanhemmuus, rakkaus ja ennen kaikkea solidaarisuus. Kun työkaverini vinkkasi elokuvasta, hän käytti ilmaisua 'kohottunut'. Kyllä, oloni oli varsin kohottunut, kun tulin kotiin ja mietin, kuinka hienoja pieniä elokuvia voidaan tehdäkään, ja silti niissä on jotain todella suurta.



Olisin ollut aika tyytyväinen elokuvavuoteeni jo Kilimanjaron lumien ansioista, mutta kuinka ollakaan, käväisin eilen katsomassa viiden tähden Koskemattomat-leffan. Voiko enää ihanampaa olla! Neliraajahalvaantunut Philippe palkkaa avustajakseen Drissin, jolla on jonkinlainen pikkurikollisen historia takanaan. Miesten kemiat käyvät niin hyvin yhteen, että on vaikea päättää, nauraisiko koko ajan vai nielisi liikutuksen kyyneliä.


Mikä elokuvissa on parasta? Se, että kun astelee elokuvateatterin portaita alas, olo on sellainen, että näkemästään on pakko päästä kertomaan jollekin. Kertoessaan käyttää toistamiseen superlatiiveja. 

torstai 15. marraskuuta 2012

Markus Nummi: Karkkipäivä

Pidin hirvittävästi Markus Nummen Karkkipäivästä (2010), vaikka palautinkin uutukaisen Roona saa vastauksen -romaanin lukemattomana kirjastoon. Yritin kyllä, mutta en onnistunut sen lukemisessa. Väärä aika, väärä paikka, kuka tietää.

Karkkipäivä on kuitenkin sellainen romaani, jonka haluaa ahmia. Siinä on elokuvakäsikirjoittaja Ari, joka tapaa Tomin, pikkupojan, aivan sattumalta. Poika, Tok Kilmoori, kuten hän itseään nimittää, liimautuu Ariin ja väittää, että lukkojen takana on pieni tyttö kaamean noita-akan vankina. 

Samaan aikaan toisaalla sosiaalipäivystäjä Katri ratkoo työssään arjen perheongelmia. Välillä onnistuu, välillä menee vikaan. Sitten on vielä tilanhallintasuunnittelija Paula, joka on työssään mahdottoman urakan edessä. Kotona häntä odottaa tytär, joka kyllä pärjää itsekseen. Tärkeä on myös pihan lapsiporukka, joka on valjastettu jahtaamaan Tomia.

Kaikkien henkilöiden tiet tietenkin kohtaavat, eikä jälki ole kaunista. Tarina on hurja ja koskettava, mutta myös mustalla huumorilla höystetty - tai ehkä halusin vain nähdä siinä sellaista, koska muuten en olisi ehkä kestänyt.

Huomenna menen katsomaan kirjasta tehtyä näytelmäsovitusta. Siitä lisää tuonnempana.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Kultaista keskitietä

Ihan kumma juttu, että jokin kahdessa juuri lukemassani romaanissa ei aivan osunut kohdalleen. Riku Niemisen Nuku lähelläni oli matkalukemisena Tallinnassa ja kertoi periaatteessa mielenkiintoisen tarinan miehestä, joka kohtaa menneisyytensä ja vähän jotain muutakin, kun velipuoli kuolee. Taina Latvalan Välimatka kertoo myös samasta aiheesta: äiti ja tytär lähtevät Kanariansaarille, eivätkä saa rauhaa menneisyydeltään.

Korhosen kirjalta olisin toivonut, että miljöö olisi ollut "aito", eikä vain jokin nimetön finanssikaupunki Euroopassa. Latvalalta en taas olisi halunnut lukea mitään Nurmon Prismasta. Sivuseikkoja, mutta en päässyt niiden yli.

(Bloggasin iPadilla, oli vaikeaa kirjoittaa.)

lauantai 20. lokakuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Vieras

Matkalla melkein parasta on matkalukeminen. Lokakuiselle Tallinnan-matkalle pujautin laukkuuni Riikka Pulkkisen Vieraan (2012). Se teki reissustani vielä hienomman, kuin se olisi ollut ilman lukemista.

Toisaalta olen hieman ärtynyt Riikka Pulkkiselle. Nimittäin: Jos minä olisin kirjailija, olisin ehkä kirjoittanut naisesta, joka pakenee vieraaseen maahan parisuhdettaan ja vallitsevia oloja. Aiheeni on siis varastettu. Onneksi Pulkkinen on kirjoittanut Vieraan niin taitavasti, että annan hänelle anteeksi. Ilomielin.

Seurakuntapastori Maria siis hylkää miehensä, seurakuntansa ja oikeastaan kaikki, mitä kotona on ollut. Hän muuttaa tuosta vain New Yorkiin ja alkaa tanssia. Tanssikohtaukset on kirjoitettu runonomaisesti, rytmikkäästi. Nuorena Maria on sairastanut anoreksiaa, hän on ollut jo silloin vieras itselleen. Lisää vierautta löytyy pikkuisesta Yasminasta, joka maahanmuuttajana saa kohdata vihaa. Repusta löytyy uhkauskirjeitä, ja sitten tapahtuukin se kamala. Yasminan päiväkirja on koskettavaa luettavaa (ja ilmeisesti niin jännittävää, että tyttäreni luki tekstiä olkani ylitse ja korjasi sen oikeakielisemmäksi). 

Vierauden teemaa on myös se, että Maria pohtii uskoaan ja ylipäätään onko sitä enää olemassa. 

Vieraassa nautin erityisesti aivan hirvittävästi New Yorkin äänistä ja rytmistä - siitä, kuinka Pulkkinen tuo ne käsittämättömän hienosti esiin.


"Tietullin jälkeen auto syöksyi pimeään, tunnelissa meitä kohti iskeytyivät ilmavirrat:
                   manhattan manhattan manhattan
                                                  manhattan manhattan
ja nyt! Nyt yhtäkkiä saari! Metakkaa, höyryä, sekenöivyyttä! Mistään piittaamattomat tornit, hämmentyneet turistit karttojen kanssa."

Riikka Pulkkinen on herättänyt Tulenkantajat unestaan.



Merjan julkkarit

Olin niin onnellinen kirjajulkkareissa Merja Mäen puolesta, etten tajunnut ottaa edes valokuvia. Onneksi meillä on nyt kuitenkin yöpöydällä odottamassa fantasiakirja Venesataman Tillinka ja meriseikkailu (2012). Se on varmasti ihana.

Sylvain Ricard & James: Järjen veit

Sylvain Ricardin ja Jamesin sarjakuvaromaani Järjen veit (2012) on jotenkin käsittämättömän kiinnostava. Se kertoo parisuhdehelvetistä, jossa mies pahoinpitelee vaimoaan eikä vaimo pysty jättämään suhdetta taakseen. 

Jännää teoksessa on se, että se on siis SARJAKUVA. Lisäksi henkilöt on kuvattu eläiminä, vähän koiramaisina. Tarina kerrotaan sekä miehen että naisen näkökulmasta. Tuoretta käsittelyä siis!

perjantai 19. lokakuuta 2012

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Päkän juttu tekee sen taas: bloggaa romaanista, joka on palautettu jo viikko sitten, luonnollisesti ilman muistiinpanoja!

Tämän minä ainakin muistan:

- Juha Itkosen uusin romaani Hetken hohtava valo säikäytti minut alussa, koska tuntui, että romaanissa vain haahuillaan sinne tänne ja kerrotaan kaikista vähänkään tähdellisistä ihmisistä, joita päähenkilöt kohtaavat.
- Mutta ei se niin kuitenkaan mennyt. Onneksi. Hetken hohtava valo on lukukokemuksena hieman samanlainen kuin Jonathan Franzenin Vapaus. Se on hieno sukupolviromaani.
- Päähenkilöitä on kolme. Esko Vuori on kodinkonekauppias, jonka elämän kulmakivet ovat Amerikka, kuulennot ja myyminen. Liisa kasvaa romaanin aikana Eskon vaimosta itselliseksi naiseksi. Esa-poika on ristiriitainen henkilö toimittajastatuksineen ja solmuisine elämineen.
- HS on väärässä siinä, etteikö Itkosen uusimmassa olisi juonta.
- Itkonen on yksi parhaista kertojistamme!

lauantai 29. syyskuuta 2012

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

"Me olimme Henrin kanssa yhdessä. Emma ei ollut sairas, vallitsi rauha, me puhuimme, meillä oli kaikki tavallisen hyvin, kävimme toimituksen kesäjuhlissa, meillä oli hauskaa, Henri oli hauska, Henri huolehti minusta, kävimme pelaamassa silloin tällöin sulkapalloa, kävimme joskus elokuvissa, tilasimme pizzaa, seurasimme yhdessä tv-sarjoja ja keskustelimme niiden juonenkäänteistä, vihasimme yhdessä presidenttiä, vihasimme yhdessä korruptiota, joimme yhdessä viiniä, Henri kertoi artikkeleista joita oli kirjoittamassa, hankalista haastateltavista, hauskoista haastateltavista, tyhmästä vanhasta valokuvaajasta, älykkäästä nuoresta valokuvaajasta. Tunsin Henrin menot, ajatukset ja toimet, me asuimme yhdessä, me olimme perhe, me olimme samalla puolella, meillä oli jonkinlainen rakkaus."
Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-romaani saa paljon tunteita pintaan, koska se kertoo,
- millaista on olla vakavasti sairaan lapsen vanhempi
- millaista on, kun koko se elämä, minkä on luullut hallitsevansa, murenee pala palalta
- millaista on elää kumppanin kanssa, jonka kanssa ei ole enää parisuhteessa
- miten jumalattoman raskasta elämä toisinaan on
- millaista on hävitä
- millaista on voittaa
- millaista on jatkaa elämää.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Pekka Hiltusen uudessa Sysipimeä-trillerissä seurataan saman lontoolaisporukan taistelua pahaa vastaan kuin Vilpittömästi sinun -esikoisdekkarissakin. Lia, suomalainen graafikko, jatkaa ystävystymistään Studio-porukan kanssa, johon kuuluvat Mari, niin ikään suomalainen rikoksia torjuvan organisaation johtaja, sekä Paddy, Rico, Berg ja Maggie. Kun yksi heistä joutuu psykopaattisen sarjamurhaajan kynsiin, Studion on pakko puuttua asiaan toden teolla. Lontoota nimittäin riivaa Queenin edesmennyttä Freddie Mercurya fanittava sarjamurhaaja, joka tuntuu nappaavan uhrinsa homoklubeilta.

Hiltusen trilleri on vaivatonta ja kiinnostavaakin luettavaa, koska jotenkin rikostarina on uskottavampi, kun sen sijoittaa ulkomaille eikä esimerkiksi Espooseen tai Seinäjoelle. Ulkomaille sijoitetussa dekkarissa voi lyödä kunnolla yli, ei tarvitse pitäytyä "tavallisissa aidontuntuisissa rikoksissa". Huh, aika kamalaa, että lukijana odotan saavani heittäytyä mitä julmimman henkirikoksen pariin, mitkään tavismurhat eivät riitä.

Kolmannessa dekkarissaan Pekka Hiltunen osaa jo varmasti välttää toimittajamaisen luennoimistyylin, jota hän Sysipimeässä viljelee aina kun haluaa kertoa esim. jostakin yhteiskunnallisesta ongelmasta. Juoni ja henkilöhahmot ovat kuitenkin sen verran vetäviä, että "tietopaketit" antaa anteeksi vielä toisessa romaanissa.

Aion siis ahmia jatkossakin Hiltusen dekkareita!


maanantai 17. syyskuuta 2012

Petri Tamminen: Rikosromaani

Minua on ihan turha uskoa tässä Tammis-asiassa, koska jos ei ole yhtään pitänyt lukemastaan, on jotenkin vaarallista ylipäätään kirjoitella mitään. 

Pikalainassa luonani käväissyt Petri Tammisen Rikosromaani-uutukainen ei löytänyt minusta haltioitunutta lukijaa. Olin pettynyt, koska vuosi tai pari sitten yhtään liioittelematta rakastuin sekä Muita hyviä ominaisuuksia - että Mitä onni on -romaaneihin. Nyt tietenkin odotin samanlaista jatkumoa tunteilleni, mutta mitään ei tapahtunut. Kädessäni oli ohut sujuvasti kirjoitettu kirja, jossa jahdataan omituisia rikoksia tekevää miekkosta ja peilataan keksi-ikäisen yksinäisen miehen tuntoja.

Koska olen arviossani niin väärässä, kannattaa lukea Hesarin tai Parnasson juttu, jotka ovat Rikosromaanista ihan toista mieltä. Niin.

Muuten, perspektiiviä keski-ikäistyvän miehen elämään saa aika hyvin Samuli Putron biiseistä, eikö niin?

maanantai 27. elokuuta 2012

Donna Leon: Uskon asia

Donna Leonin 19. Guido Brunetti -dekkari ei petä lukijaansa. Venetsia on ihana ja tällä kertaa ihan liian kuuma, komisario Brunetti taitaa puhejudon, isotpomot ovat silmänpalvojia, rikollista on vaikea saada vastaamaan teoistaan ja mikä tärkeintä: Guido ja Paola-vaimo keskustelevat kirjallisuudesta.

Erikoista Uskon asiassa (2010, suom. 2012) on se, että komisario Brunetti pääsee jo alussa melkein lomalle, sekä se että Paola ei juurikaan kokkaa, mutta se johtuu helteestä. Niinpä kelpo poliisi syö tramezzinoja, kuten esimerkiksi I tramezzini per "carnivori" ripieni delle migliori carni e salumi italiani. Prosciutto di Praga, insalata di pollo, prosciutto cotto, mortadella al tartufo... 

Kumma juttu. Aina kun luen Donna Leonia, kokkaan innokkaasti italialaisten reseptien mukaan.

perjantai 24. elokuuta 2012

Matkalla ja Matkalla

Jo monta viikkoa sitten kävin katsomassa Walter Sallersin ohjaaman Matkalla-elokuvan ja rakastin sitä ensi minuutista saakka. Suureksi osaksi likaisen tuulilasin läpi nähty Amerikka, aloittelevan kirjailijan Sal Paradisen ja tyhjäntoimittaja Dean Moriartyn ystävyys sekä nuortenmiesten (ja miksei naistenkin) itsensä etsintä oli huimaa, räväkkää ja koskettavaa. Tärkeintä ei ole määränpää vaan matkalla oleminen, uudet kokemukset ja elämännälkä. Sal seuraa sivusta ja merkitsee muistiin, Dean hyppää sängystä toiseen ja hurmaa kaikki vastaan tulevat. 

Lempikohtaukseni elokuvassa on uudenvuodenbileet, joissa esitetään niin huima tanssi, että itsekin toivoisi edes notkuvansa jossain boolimaljan liepeillä katsomassa karkelointia. Ihana huomio on sekin, että Kristen "Twilight" Stewart osaa näytellä!

Kun elokuva on katsottu, luetaan kirja, tai ainakin yritetään. (Yleensä kyllä teen nämä toisessa järjestyksessä.) Ensimmäinen ote Jack Keroaucin Matkalla-romaaniin kuitenkin lipsui. Ostin nimittäin pokkarin, jonka kannessa on kuva elokuvasta ja merkintä "alkuperäisversio". Se taas tarkoitti sitä, että kirjaa ei ole jaoteltu lukuihin tai edes kappaleisiin. Lisäksi fontti oli aika pientä. Kesken jäi - ja vain kosmeettisista syistä. Sitten kaivoin työpaikalta esiin Tammen kustantaman Matkalla-opuksen, joka on jaoteltu lukuihin ja kappaleisiin ja repliikitkin ovat omilla riveillään. Jo alkoi lukeminen sujua, mutta - ihmeellistä sanoa - elokuva oli silti koskettavampi ja paremmin rytmitetty. 

"Auringon sukulainen lännestä, Dean. Vaikka tätini varoitti minua lähtemästä Deanin mukaan, koska joutuisin hankaluuksiin, silti kuulin uuden kutsuvan äänen ja näin uuden horisontin ja siihen uskoi, sillä olin nuori; ja jotkin pienet vaikeudet tai jopa sekin että Dean kenties hylkäisi minut, kuten hän sitten myöhemmin tekikin, jättäisi minut yksin ja nälkäisenä ja sairaana kadulle - mitä se haittasi? Olin nuori kirjailija ja halusin lähteä."

maanantai 6. elokuuta 2012

Jari Tervo: Layla

Tunnustus: En ole koskaan kuulunut Jari Tervon ihailijoihin. En Uutisvuodossa enkä päätyössäkään. Syy tähän on liian näppärät virkkeet. Jokaiseen ison kirjaimen ja pisteen väliseen tilaan on ahdettu aivan liikaa informaatiota ja jänskää kikkailua. Hei, vähempikin riittää! Aiheistakaan en ole jaksanut oikein kiinnostua.

Vähäisellä Tervo-kokemuksellani kuitenkin epäilen, että Layla (2011) taitaa olla kirjailijan paras teos. Kurdien elämän kuvaaminen on kiinnostavaa, samoin Liisankadun tapahtumien. Naiset ovat tämän romaanin parasta antia, miehet taas aika kliseisiä. Teemalause Minut kihlattiin kehdossa toistuu usein, ja sitä kieltämättä jää pohtimaan, että mikä onni onkaan, kun on saanut valita kumppaninsa ihan itse, jokaikinen kerta. Kukaan sukulaismies ei ole kertaakaan sanonut järkähtämättömällä äänelle, että muita et katso kuin naapurinpoikaa. Huoh. 

Toisin on Laylalla, kurditytöllä, jonka elämää miehet - ja äitikin, totta kai - sanelevat. Onneton turkkilainen rakennusmies Ibrahim saa tuntea nahoissaan, ettei kurditytön pikkusormeenkaan kosketa ilman suvun miesten lupaa. Toisaalla Suomessa myös Helena tanssii miehen pillin tahtiin, jotta saisi tavata vielä poikaansa. 

Kun Tervo kirjoittaa suomalaisista miehistä, hän on enemmän kiinni aikaisemmassa kielikikkailussaan, naisista hän taas kertoo tuoreesti ja koskettavasti.

"Ibrahim ei tiennyt rupatteluaan sopimattomaksi. 
Ibrahim pulppuili iloa, vaikka hän oli mies. Se hämmensi Laylaa. Hän tunsi Memed-isän, veljensä Nasirin, Ismailin ja Yasharin ja liudan setiä ja serkkuja. He eivät vuodessa nauraneet yhtä paljon kuin Ibrahim tuokiossa."
Laylan ja Helenan tiet kohtaavat, ja sen jälkeen tulee hieman liikaa mutkia matkaan, mutta niin kai elämässä yleensäkin käy.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Laiska bloggari bloggaa siten, että lainaa lukemansa romaanin seuraavalle ja sitten vain muistelee, millaisen kirjan lukikaan. Lukemisestakin on pian pari viikkoa, mutta mitäpä tässä selittelemään. 

Anna-Leena Härkösen uusin romaani Onnen tunti kertoo uusioperheestä, josta tulee Vennin ja Luken sijaisperhe. Tuula, päähenkilö, ei voi saada enää lapsia. Menneisyydessä kummittelee huono äitisuhde, mutta hän on työstänyt asiaa. Kymmenvuotias Roope hyväksyy ajatuksen sijaislapsista yllättävän helposti, eikä tatuoija-Harrikaan ole alun kangerrusta enempää vastaan.

Lukiessani Onnen tunnin alkua huikkasin ihan ääneen, että mekin voisimme ruveta sijaisperheeksi. Kun lukeminen eteni, olin vain hiljaa. Ei meistä - minusta ainakaan - sellaiseen olisi. Olisi hirvittävän rankkaa käydä tarvittavat koulutukset, läpäistä seula, että ylipäänsä kelpaa sijaisperheeksi, opetella tuntemaan lapsi, jolla voi olla elettynä jo vaikka minkälaista elämää ja toimia mallikkaasti lapsen omien vanhempien kanssa. Sitten vielä rakastaisi lasta, ja joutuisi ehkä lopulta luopumaan hänestä. Ja miten oman perheen ryhmädynamiikka muuttuisikaan! 

Anna-Leena Härkönen on parhaimmillaan dialogin kirjoittajana. Onnen tunti on nopeaa luettavaa tärkeästä aiheesta, mutta ei tämä mikään Häräntappoase ole. 

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Voi että. Olen niin onnellinen, että tänä kesänä on ollut haastelliset kelit, jotta olen voinut keskittyä olennaiseen eli lukemiseen. (Höh, mitään onnellisia tässä olla, haluan auringon taivaalleni nyt heti!) Kun toukokuussa ostin Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia ((2011, suom. 2012), en sentään arvannut, että pidin käsissäni kultakimpaletta, jota kannatti säästää heinäkuun lopulle. 

Takakansitekstin lainaus itse romaanista on osuva: "Koko jutussa alkoi olla kohtalaisen koomisia ja shakespearilaisia piirteitä: Larry rakasti Mitchelliä, joka rakasti Madeleinea, joka rakasti Leonard Bankheadia." Vaikka sitaatti kielii siitä, että kyseessä on ihmissuhteita käsittelevä kirja, mitään chick litiä tai naisille kirjoitettua kirjallisuutta Naimapuuhia ei ole.  Henkilöt ovat hirveän eläviä ja heidän ongelmansa ovat suuria ja liiankin tosia. Madeleine, joka on päättänyt opiskella viimeisen collegevuotensa säntillisesti selibaatissa, tapaa Leonardin, joka on maanisdepressiivinen - ja tietenkin rakastuu, koska häilyväinen mies on parhaimmillaan vastustamaton. 

Naimapuuhia lukiessaan miettii väkisinkin Jane Austenin avioliittoromaaneita ja sitä, kuinka monet sankarittaret avioituvat (tai ovat avioitumaisillaan) väärien miesten kanssa. Vai ovatko he sittenkään vääriä? Ehkä uusi, se oikeasti sopiva puoliso sittenkin vain mutkistaisi asioita entisestään.

Eugenideksen Middlesex-romaani on samalla tavoin hauska kuin Naimapuuhiakin. Vaikka niissä kerrotaan isoista ja vakavista, koko elämän täyttävistä asioista, silmäkulmassa on kuitenkin pilkahdus, jonka aiheuttaa se, että pystyy nauramaan kurjallekin tilanteelle ja itselleen.

Naimapuuhista on kirjoitettu monessa blogissa ja sanomalehdessä, vaikkapa Hesarissa.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinoksen (vai -kinosin?) Nainen, jonka nimi on Nathalie -romaani on jotenkin niin ranskalainen kuin vain voi olla. Se on kepeähkö, chic ja hupsu. Kirja kertoo Nathaliesta, joka jää yllättäen yksin, mutta onneksi toimistoromantiikkaa on ilmassa. Juoni ei tämän kummoisempi ole, mutta romaani on silti ihastuttava. Parasta siinä ovat ehdottomasti varsinaisten lukujen välissä olevat lyhyet "tietoiskut", jotka liittyvät jotenkin kirjan henkilöihin. Esimerkkinä toimikoon luku 47:

 "ERÄÄN PUOLALAISEN FILOSOFIN AJATUS
On mahtavia ihmisiä
joita tapaamme väärällä hetkellä.
Ja on ihmisiä jotka ovat mahtavia,
koska tapaamme heidät oikealla hetkellä."

Yhtään ei ihmetytä, että romaanista on tehty tänä vuonna julkaistu elokuvakin!

Jeffrey Eugenides: Middlesex

"Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä elokuussa 1974."

Näin alkaa Jeffrey Eugenideksen Middlesex-romaani (2002, suom. 2003), jonka pokkarikannet ovat sen näköiset, että kirja on ollut muutaman kerran mukana rannalla, sulassa sovussa hiekkaisen pyyhkeen, vesipullon ja aurinkorasvan kanssa. Kerran kaverina oli pikkuinen cavakin. 

Middlesex kertoo Calliesta, joka perii resessiivisen geenin viidenteen kromosomiin ja saa sen takia kahdet sukukalleudet. Mielenkiintoisen päähenkilön ja samalla kertojan lisäksi Middlesex on myös tarina koko Stephanideksen suvusta: isovanhemmista, jotka avioituivat, vaikka olivat sisaruksia, ja vanhemmista, joiden onnen oli estää pappiskosija. 

Melkein 800 sivun jälkeenkään en ole saanut Eugenideksestä tarpeekseni. Onneksi sängyn vieressä lattialla odottaa kirjailijan uutukainen, Naimakauppoja, jota olen jo vähän aloitellut ja jarrutellutkin. Tekisi mieli istua nenä kiinni kirjassa, vaikka aurinko paistaa kauniisti.

PS. Sofia Coppolan ohjaama Virgin Suicides on tehty Eugenideksen kirjasta!

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Pienenä katselin kesät pitkät John Waynen ja Clint Eastwoodin tähdittämiä lännenelokuvia. Siksipä siirtyminen länkkärikirjallisuuteen kävi aika vaivattomasti. Patrick deWitten Sistersin veljekset (2011, suom. 2012) on nimittäin mainiota luettavaa.

Sistersin veljekset Eli ja Charlie saavat pomoltaan käskyn päättää Hermann Kermit Warmin päivät, ja sen jälkeen - tai oikeastaan ennen sitä - kohdataan roistoja, huijareita, hammaslääkäri (!) ja lukuisia viskipulloja. 1850-luvun villilänsi on kiinnostava miljöö kahden erilaisen veljen työkeikalle. Eli, veljeksistä kiltimpi, kohtaa naisenkin, mutta se on jotenkin sivujuoni veljesten elämässä, joka vilisee häviäjiä ja uhreja lännen rajaseudulla.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

"Sinä vuonna joulun tienoilla päivä toisensa jälkeen päätti sarastaa lyijyisenä ja kuuraisena. Sinertävä hämärä värjäsi kaupungin, ja ihmiset kiiruhtivat korviin asti topattuina piirtäen hengityksellään höyryvanoja pakkaseen. Noihin aikoihin harva pysähtyi tarkastelemaan Semperen ja poikien näyteikkunaa ja vielä harvempi uskaltautui kysymään jotakin kauan kadotettua kirjaa, jota oli hakenut koko elämänsä ja jonka myyminen runouden lomassa olisi auttanut paikkaamaan kirjakaupan viheliäistä taloutta."

Hassu juttu, että en tiedä, kuuluuko nimi 'Ruiz' etunimeen vai sukunimeen. Leikitään nyt, että etunimeen. Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki jatkaa Tuulen varjon ja Enkelipelin aloittamaa tarinaa ja vie lukijan 50-luvun Barcelonaan. Ja mikäs siinä! Mieluusti minä sinne matkaan, vaikka ihan nykyaikanakin.

Semperen ja pojan kirjakauppa saa kummallisen asiakkaan, joka ostaa puodin arvokkaimman teoksen ja signeeraa sen kummallisesti. Alkaa värikäs tarina rakkaudesta ja kostonhimosta. Hämyiset Barcelonan kujat ovat roomaanin parasta antia, ja mysteerien ystäville Zafónin Taivasten vanki on viihdyttävä lukunautinto.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Turkka Hautala: Kansalliskirja

"On suljettava verhot ja maattava viltin alla. Kahvi painaa lantiossa. Silmät eivät pysy kiinni, ulkoa kantautuu kiljahduksia. Mieleen änkeää kuvia niityllä rientävistä neidoista. On noustava, etsittävä aurinkolasit. Pölyisessä linssissä vilahtavaa naamaa säikähtää: tuoltako on koko talven näyttänyt?" Ensimmäisenä lämpimänä päivänä
Tämän kesän ensimmäisellä kunnon kotimatkalla luin Turkka Hautalan Kansalliskirjan (2012) ja hihittelin melkein ääneen mutta sitten palasin välillä kanteen, jossa on pieni poika - joka voisi olla Hautala lapsena - ja teoksen nimi suurella, Kansalliskirja. Kantta katsoessani aina liikutti hirveästi: tällaisiako me suomalaiset olemme?

Parisivuiset novellit avaavat suomalaista sielunmaisemaa salakavalasti ja vähäeleisesti, mutta silti niistä melkein tunnistaa jonkun tuttunsa, vaikka esimerkiksi HS arvostelussaan muuta antoikin ymmärtää. Kansalliskirjassa vältellään Silloin Tällöin Moikkaajaa lenkkipolulla, pohditaan hyppyrimäen olemusta, opetellaan tuntemaan kiinalainen naapuri, äijäillään, valvotaan kesäsiirtolan yössä ja vaikka mitä muuta.

Hautalan kolmas kirja olisi vielä mainiompi, jos siinä ei olisi ollut muutamaa liian petritammismaista novellia. Tästä huolimatta luetuttaisin Kansalliskirjaa mieluusti etenkin miehenaluilla ja miksei (siis totta kai!) varttuneemmillakin.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Menomatkalla Lahteen ja hieman Helsinkiinkin lukaisin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -romaanin (2012), jos sen nyt romaaniksi haluaa mieltää. Junassa villiä elämää viettävä tyttö yritti kännykkämaratonillaan sabotoida lukurauhaani, mutta koska Kyrö on aika helppoa lukaistavaa, tyttö hävisi minulle helposti. Lukemisen jälkeen on pakko luvata itselleen, että sitä Miniä-kirjaa en enää aio lukea. Ruskeakastikekin on jo vanhan kertausta. Papparaiset - varsinkin jääräpäät - ovat vallan ihania, mutta että kahden kirjan verran samaa ruoanlaittopulmaa, niin on pakko sanoa, että tämä riitti minulle.

Mielensäpahoittaja on kaikesta kertauksesta huolimatta koskettava hahmo, joka seuraa ja kommentoi nykymaailman menoa. Näitä hahmoja varmasti riittää kotomaassa, mutta ei heistä kaikista kirjaa kirjoiteta. Edelliseen Kerjäläiseen ja jänikseen verrattuna Ruskeakastike on aika pliisua luettavaa.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Hietamies ja Kyrö

Pari viikkoa on ollut niin hektistä, ettei ole ehtinyt tehdä muuta kuin leipätyötä. Pikavinkki: Kaksi mukavaa ja nopeaa luettavaa ovat Eve Hietamiehen Tarhapäivä (2012) ja Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis (2011). Ensimmäinen kertoo miehen näkökulmasta - ehkä hieman kliseisesti - millaista on selviä kahden lapsen kanssa arjen pyörityksestä, ja jälkimmäinen on aika hauska veijaritarina romanialaisesta kerjäläisestä, joka päätyy kiertämään Suomea kaverinaan citykani. Tuomas Kyröstä on muuten juttu uusimmassa Imagessa. Samaisen lehden arkistosta voi lukea myös vanhemman jutun vuodelta 2006. Jostain syystä myös lapseni puhelimen taustakuvana pällistelee kirjailija Kyrö. Mitä oikein on tapahtumassa?

Nyt romaanit on kuitenkin vietävä kirjastoon, koska niistä tuli muistutus. Kääk.


sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Jennifer Eganin ainoaa suomennettua romaania Aika suuri hämäys (2010, suom. 2012) lukiessa pelottaa koko ajan, ettei ihan hetkeen saa käsiinsä mitään näin hienoa teosta. Joka luvussa on läsnä jokin poikkeuksellisen kiinnostava tapahtuma henkilön elämästä, sellainen, joka tuntuu pakahduttavalta ja samalla jotenkin hupaisaltakin ja voi tapahtua vain kirjoissa, mutta joka kaikesta tästä huolimatta tuo mieleen jotakin omassa elämässä tapahtunutta.

Juoni ei tässä teoksessa ole niin oleellinen kuin rakenne, joka on - sanoisinko erittäin - fragmentaarinen. Kaiken keskiössä tuntuu olevan newyorkilainen Bennie Salazar, levy-yhtiön pomo, sekä Sasha, joka on hänen assistenttinsa. Jokaisessa luvussa esitellään uusi henkilö, joka jollakin tavalla liittyy kahteen päähenkilöön. Paikat ja ajat vilistävät silmissä: välillä ollaan Hemingwayn hengessä 1970-luvun Afrikassa savannilla, välillä eletään villiä nuoruutta San Franciscon punkpiireissä, välillä Napolin alamaailmassa, toisaalla ympätään yhteen diktaattorikenraalia ja filmitähtöstä, jossain maataan nurmikolla Keskuspuistossa ja välillä kirjoitetaan 2020-luvun tytön silmin omasta elämästä, tietenkin powerpointin muodossa. Uskokaa vain, powerpointilla tehty luku 12-vuotiaan Alison Blaken elämästä on koskettavaa luettavaa ja saa miettimään e-kirjan mahdollisuuksia.

"Kulkiessaan läpi olohuoneen, jonka lattialla ajelehti Sashan lapsien tavaroita, Ted näki länteen laskevan auringon paistavan liukuoven lasin läpi. Napoli palasi hetkeksi hänen mieleensä, ja hän muisti, miten oli istunut Sashan kanssa tämän pienessä huoneessa ja yllättynyt iloisesti nähdessään, kuinka laskeva aurinko jäi kiiikkiin ikkunan edessä roikkuvan metallirenkaan sisään. Hän kääntyi katsomaan Sashaa ja hymyili leveästi. Auringonvalo loisti Sashan hiuksissa ja kasvoilla. 'Katso, mitä olen saanut', Sasha mutisi katsellen aurinkoa."


tiistai 15. toukokuuta 2012

Anja Snellman: Ivana B.

"Hanki itsellesi varjo, shadow, ryömi rupiesi kannen alle, ompele itsellesi kallolippu, lyö kellosi rikki tähän hetkeen, revi naurettava raiderisi, juo käärmeöljysi, oksenna lihallinen installaatiosi. Jos et ymmärrä mitä tarkoitan, voin vai sanoa saman: kaikki mitä olet kirjoittanut minulle on käsittämätöntä, usvaa, saan sinusta kylmiä väreitä, kuin aukaisisin oven ohueen talvi-iltaan, eikä edes kuu näy. Pimeä aine. Kokong."

Ilselässä kirjoitettiin ihan juuri Anja Snellmanin Ivana B:stä, ja kommentoin sitä puolihuolimattomasti Facebookissa, että jätti "jotenkin kylmäksi". (Tämä johtuu siitä, että luulin lukeneeni kirjan jo loppuun, mutta minulla oli kaksi viimeistä lukua lukematta! Kansilipare oli luiskahtanut ja erottanut viimeiset luvut muista sivuista.) Olen selvästi loman tarpeessa höpinöineni - minähän nimittäin ihan kuohahdin! 

Snellmanin uutukaisessa keski-ikäistä kirjailijatarta stalkkaa julkkistyrkky ja wannabe-kirjailija Ivana B., joka pommittaa uhriaan viestein ja blogitekstein sekä antaa sanansäilän sivaltaa kaikissa mahdollisissa haastatteluissa. Päähenkilö, kirjailijatar, purkaa ahdistustaan lyhytterapeutti Parantaisella kirjeillä, joissa tilittää, millainen ihminen Ivana B. on. Päähenkilö on julkaissut kiitellyn esikoisensa jo kolmekymmentä vuotta sitten, ja sen jälkeen teoksia on tullut tasaisesti. Nyt luominen takkuaa, ja se johtuu Ivana B:n häiriköimisestä - nuoren naisen, joka ei vielä edes ole kirjoittanut kirjaansa.

"Heräsin aamulla puhelimen ääneen. Jostain lehdestä soitettiin ja kysyttiin, mitä mieltä olen esikoiskirjailija Ivana B:n heittämästä haasteesta vanhan liiton korkeakulttuurille. Mistä haasteesta, minkä vanhan liiton, mille korkeakulttuurille, minä kysyin toimittajalta jonka nimi oli joku Nippapilvi tai Miruliina."

Snellman kirjoittaa ihanasti, älykkäästi ja pirullisesti, ja minun kai kuuluisi olla päähenkilön puolella, mutta en voi mitään sille, että ymmärrän Ivana B:täkin, tavallaan. Koska: On oltava monenlaisia ja monentasoisia kirjailijoita. Jos ei ole aloittelijoita ja viihdekirjailijoita, miten ikinä voi oppia arvostamaan hyvää kirjallisuutta? Eikö lukeminen ole sitä, että harhailee teosten seassa, lukee sieltä täältä, ja sitten yhtäkkiä löytää. Tajuaa, että nyt lukee jotakin suurta, sellaista, joka on ansioitunut jollakin universaalilla tavalla ja joku toinen lukija on hoksannut kirjasta samansuuntaisia asioita kuin itse. Viihdekirjallisuutta tarvitaan, joten antaa Ivana B:n vain pitää blogiaan ja mellastaa. Chick litin ja juhavuoristen avulla moni oppii lukemaan, mutta siihen voi olla vielä pitkä matka, että uskaltaa tai haluaa tarttua korkeakulttuuriin.  


Hyvän kirjan merkki on se, että lukijalla herää tunteita, eikös vain? Ivana B:n toisen luvun alussa on muuten Lykke Lin Sadness is a blessing -biisin kertosäe.









keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakamin Norwegian Wood -romaanista on oltu aika liekeissä monissa blogeissa. Siksipä odotukseni olivat korkeat, kun vihdoin sain kirjastoautosta napattua teoksen mukaani. Tässä kohdassa on hyvä muistaa, että minä olen todennäköisesti myös se maailmankaikkeuden ainoa lukija, jolla on jäänyt samaisen Murakamin Kafka rannalla -romaani kesken. En pysty vieläkään selittämään, mitä tapahtui.

Norwegian Wood on ehdottomasti hyvä kirja, mutta ja se kannattaa lukea. Kyseessä on rakkaustarina, jonka päähenkilö on parikymppinen opiskelijanuorukainen Toru Watanabe, jonka ensirakkaus on traagisesti hänen parhaan ystävänsä tyttöystävä. Naokun hän muistaa aina Beatlesin  musiikista, etenkin Norwegian Woodista. Koska rakkaus ei kai koskaan ole ollut pelkästään helppoa, Toru yrittää välillä suhdetta aistillisen ja itsevarman Midorin kanssa - monimutkaista ja kipeää, koska mielessä on vain Naoku!

Kuulostaa tarinalta, joka on tapahtunut melkein jokaiselle, kun on joskus kauan sitten opiskellut jotakin ja on yrittänyt samalla opetella aikuiseksi ja miettinyt sitä, miten pitää olla, jotta tulisi omaksi itsekseen, minuksi. Torun tarina on vain paljon syvempi ja raskaampi, kuin meidän, joista ei kirjoiteta kirjoja.

Liebster blog

Liebster tarkoittaa 'rakkain' tai 'rakastettu, mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 lukijaa. Sellainenhan Päkän juttu on! Tunnustuksen blogini sai Erjan lukupäiväkirjalta. Kiitos, Erja!
Ihana jakaa tätä eteenpäin 




maanantai 7. toukokuuta 2012

Jo Nesbø: Aave

"Posken poikki kulki arpi. Rotan aivot työskentelivät niin kuin aina rottien labyrinttikokeissa; ällistyttävän tehokkaasti ja rationaalisesti. Poski. Suu. Niska, heti takaraivon alapuolella. Sinne päästyään se olisi ruumiin toisella puolella. Rotan elämä oli kovaa ja yksinkertaista. Sen oli tehtävä se mikä sen oli tehtävä."
Jo Nesn yhdeksäs Harry Hole -dekkari nimeltään Aave (2011, suom. 2012) alkaa rotasta ja melkein päättyy rottaan. Kaikki pikkunisäkkäiden välillä on ahdistavaa, rajua ja surullista ajan kanssa kilpaa juoksemista.

Edellisen Panssarisydän-romaanin tapahtumista on kulunut joitakin vuosia, ja rujon kiinnostava Harry Hole joutuu palaamaan Hong Kongista takaisin Norjaan Oslon huumekuvioita selvittämään. Entinen poliisi on muuttunut mies: maihinnousukengät ovat vaihtuneet pellavapuvuksi, eikä Jim Beam ole enää niin läheinen ystävä kuin ennen. Norjan-visiitin syynä on entisen naisystävän Rakelin pojan Olegin sotkeutuminen huumemurhaan. Harry haluaa todistaa pojan syyttömäksi, mikä ei ole helppoa, sillä Norjan poliisilaitos on korruptoitunut eikä kukaan uskalla kertoa mitään miehestä, joka on Oslon huumemaailman kuningas. 

Aave on hieno kirja monella tasolla. Ensinnäkin nimi on onnistunut: erilaisia aaveita putkahtelee kummittelemaan läpi koko kirjan. Toiseksi yhteiskunnan ongelmat eivät tunnu päälleliimatuilta, vaan saavat aidosti uskomaan, että Pohjoismaissakin on mittavaa huumekauppaa, jolle pitäisi tehdä jotakin. Kolmanneksi jos on ajatellut, että meillä ei ole korruptoituneisuutta, romaani laittaa miettimään asiaa uudelleen. Ja kieli - se on Nesllä aina parempaa kuin dekkarigenre antaa odottaa.

Toisaalta Aavetta voisi kritisoida muutamasta seikasta. Suurena The Wire -rikossarjafanina en voi olla huomaamatta liian selkeitä yhtäsuuruusmerkkejä.  Kirjan huumekuviot olivat melko samanlaiset kuin mainiossa tv-sarjassakin. Baltimore oli nyt vain siirretty Osloon. Huumemaailmaa tuntemattomana voi tosin olla, että niin ne huumekuviot vain toimivat, universaalisti, eikä paikalla ole väliä. Aaveen lukemisen jälkeen Arsenal ei ole ikinä enää jalkapallojoukkue eikä viulu jousisoitin, vaan jotakin muuta. Romaanin lopetus on huima, eikä siitä sen enempää.
- - - - - 
Vielä yksi juttu:   Jo Nesllä on kivat kotisivut, joilta löytyy esim. Aave-kirjan traileri (hauskaa, että kirjoistakin on nykyään trailerit) ja herra N:n haastatteluja.



keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Teatteria, teatteria, teatteria

Viimeisen kahden viikon aikana olen melkeinpä asunut teatterissa. Kaikki alkoi eräänä lauantaina Tampereen Hulluilla päivillä, kun ystäväni kanssa shoppasimme heräteostoksina liput Tampereen teatterin Hiiriä ja ihmisiä -näytökseen. Ostos ei olisi paremmin voinut onnistua. Koska kaikki tuntevat (tai ainakin pitäisi) juonen, en referoi sitä tähän, vaan kannustan menemään katsomaan Tommi Auvisen hienoa ohjausta!

Seuraavana päivänä teatterimatka jatkui. Vuorossa oli Tampereen työväen teatterin Sudenmorsian. Tarina oli hieno, tanssi sen sijaan keskinkertaista, tai sitten en vain ymmärtänyt (mikä todennäköisesti on nyt se oikea vaihtoehto). Lavastus toimi käsittääkseni hiidenmaalaisine asuinrakennuksineen. Voi Aaloa, mihin jouduit! Jos olisimme eläneet yhtaikaa, minä olisin ehkä ymmärtänyt sinua!

Yhden välipäivän jälkeen jaksoikin sitten suunnata kohti Vaasaa ja Kom-teatterin Vadelmavenepakolaisen vierailua. Ihanaa nauruterapiaa ja taitavan monipuolista näyttelemistä! Toisaalta - ei kai Nousiaisen mainiosta romaanista huonoa esitystä saisikaan. Jos en ymmärtänyt Sudenmorsiamen tanssista mitään, niin Niko Saarelan ja Eeva Soivion parodia (?) nykytanssista hykerrytti kovin.

Lauantaina oli sitten lastenteatterin vuoro. Seinäjoen kaupunginteatterin Kuningas Ei! oli ihan perushyvää teatteria ja mikä parasta, tärkein kohderyhmä piti siitä niin paljon, että esitys on kuulemma mentävä katsomaan uudelleenkin. Jos olisin ohjaaja eli Eija-Irmeli Lahti, olisin pitänyt näyttelijöiden mikit auki läpi esityksen enkä vain lauluosuuksissa. 

Vapun juhlinnan päätti Seinäjoen kaupunginorkesterin ja kaupunginteatterin yhteistyönä syntynyt Vappurevyy, jossa sain eturivissä nauttia musikaalien helmistä, kuten Dance of the Vampiresistä, Rocky Horror Show'sta ja Chessistä. Kyllä kelpasi! 

Nyt on olo tyhjä, mutta onneksi reilun viikon päästä saan mennä katsastamaan Kristian Smedsin Jääkuvia! Asioilla on tapana kasaantua ja näin kävi tänä keväänä. Yleensä käyn vuoden aikana teatterissa näin usein. 

tiistai 1. toukokuuta 2012

Charlaine Harris: Definitely Dead

Saa nähdä, millaista matkailuenglantia Charlaine Harrisin Southern Vampire Mysteries -kirjasarjasta oppii. Nyt hallitsen aika hyvin vampyyri-, ihmissusi-, ihmistiikeri-, keiju- ja muodonmuuttajaterminologian. Luulenpa, että ne ovat aiheet, joista ensimmäisenä keskustelee allasbaarissa saksalaisturistien kanssa.

Uutta True Blood -kautta odotellessa.


sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Suzanne Collins: Matkijanärhi

En muista, olenko aikaisemmin kirjoittanut siitä, että tykkään hirvittävästi ajatuksesta, että nuoret ja aikuiset lukevat samoja kirjoja. Käytännössä tämä menee varmaankin enemmän niinpäin, että aikuinen tarttuu nuorten kirjaan. Romaaneja, jotka on tarkoitettu nuorelle lukijalle, mutta joihon aikuinenkin tarraisi innokkaasti, on kuitenkin aika vähän. Jos ei Harry Potteria, Louis Sacharin Paahdetta, Sari Peltoniemen Suomua ja muutamaa muuta oteta huomioon, valikoima on ollut tähän saakka minimaalinen. Sitten tuli Suzanne Collins ja kirjoitti Nälkäpeli-trilogian. Sen jälkeen juttua on riittänyt lähes joka teinin kanssa.

Oma kullannuppuni on pian yhdeksänvuotias, joten joudun vielä hetken odottamaan, että hän lukee Nälkäpelit. Jotenkin jo tiedän, että lukijana Tyttö on sellainen, joka sulkee huoneensa oven ja tulee ulos vasta, kun kirja on luettu loppuun. Tähän saakka kirjat ovat olleet helppoja lasten romaaneja paria Harry Potteria lukuun ottamatta, ja kirjastossa on käyty monta kertaa viikossa. Se on ihanaa!

Suzanne Collins on opettanut aika monen teinin lukemaan J. K. Rowling -hurmoksen mentyä ohi (Tai ehkä se ei toivottavasti mene ohi ikinä!), ja se on hirveän siistiä. Trilogian viimeinen osa Matkijanärhi on haastava, mukaansatempaava ja surullinen. Se on hienosti rakennettu dystopia maailmasta, jossa päähenkilön Katniss Everdeenin koti ja koko Vyöhyke 12 on pyyhitty pois kartalta. Nuori kapinallinen elää nyt Vyöhykkeellä 13, joka on vastarinnan salattu pesäpaikka. Kapinaliike yrittää kukistaa Capitolin ja presidentti Snow'n, mutta ovatko vastarinnan uudet johtajat sen parempia kuin vanhatkaan? Katnissistä tulee Matkijanärhi, kapinan symboli, jonka tarkoitus on johdattaa Panemin valtakunnan jäljelle jääneet ihmiset kohti vapautta. Romaanitrilogian tärkeä kysymys kuuluu, mikä on rakastamisen ja suojelemisen arvoista. Tästä jos mistä riittää juttua iltapalalla juustonäkkäreiden äärellä.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Claire Castillon: Kuplissa


Claire Castillonin Kuplissa-novellikokoelma (2010, suom. 2012) on riemastuttavan ilkeää luettavaa. Teos esittelee joukon ranskalaisia, jotka elävät jonkinmoisessa kuplassa, jonne muilla ei ole pääsyä - tai sitten kuplasta ei vain pääse pois, vaikka haluaisikin. Mitäs sanotte näistä:
"Sinulla kun ei ole lapsia, pyydän sinua tulemaan meille syömään. Sinulla menee matkaan vain tunti, ja koskapa et tee työtä, vaan kirjoitat niitä kirjojasi, pyydän, että tulet aikaisin, niin saat nähdä, miten Annabelle kylpee, syö ja menee nukkumaan, siinä kolme aivan erityistä hetkeä." (Annabelle)
"Samalla tavoin odotin koko työurani ajan tervetuliaismaljoja, onnittelukahveja, jäähyväisillallisia, ja työttömyyskortistoonkin ilmoittautuessani odotin kannustavaa yllätylounasta. Rakkaudelta odotin kaikkein eniten." (Madeleine)
Kuplissa-kokoelman novellit on nimetty henkilöiden mukaan, ja niissä tutustutaan muiden muassa liian nuoreen rakastajattareen, isään, joka ei haluaisi olla erossa tyttärestään kesäleirin aikana sekä sadistiseen mutta sympaattiseen Aiméehen, joka päättää muuttaa miestään. Kepeää (vai onko?) pääsiäisluettavaa!

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Jonathan Franzen: Vapaus

"Walterin oma kilpailuhenkisyys ei kohdistunut perheeseen. Siinä vaiheessa, kun Patty tapasi hänet, hän oli jo voittanut sen pelin. Kun Berglundeilla oli jaettu kortit elämää varten, hän oli saanut kouraansa kaikki mahdolliset valtit, ehkä lukuun ottamatta edullista ulkonäköä ja luontevuutta naisten kanssa. (Se valtti osui hänen veljelleen, joka on tätä nykyä kolmatta kertaa naimisissa ja jonka vaimo tekee kovasti töitä miehensä elättämiseksi.) Walter ei pelkästään tiennyt Rooman Klubista, lukenut vaikeita romaaneja ja arvostanut Igor Stravinskya, hän osasi myös hitsata kupariputken liitoksen, tehdä puusepäntöitä, tunnistaa lintuja niiden laulun perusteella ja pitää huolta hankalasta naisesta. Hän oli perheessään niin suuri voittaja, että hänellä oli varaa palata säännöllisesti auttamaan muita."
Jonathan Franzenin Vapaudesta (2010, suom. 2011) on tietenkin kirjoitettu jo kaikki, mitä siitä voi sanoa, mutta silti on pakko todeta, että se on oikea romaani. Ystäväni H. lainasi sen minulle kuntosalilla, ja monta kertaa vaatelokeroilla käytiin tämänsuuntainen keskustelu:

P: Oon aloittanut sen sun lainaaman Vapauden, mutta se on niin hidaslukuinen, että kirja on vielä pitkään lainassa mulla.
H: Älä muuta sano, mulla meni koko joululoma sitä lukiessa.
P: Mutta se on tosi hyvä.
H: Mielettömän hieno kirja.
P: Se on myös fyysisesti painava. Ei pysty lukemaan sängyssä selällään ja on vaikea löytää kohtaa, mihin lopettaa.
H: Ne luvut on todella pitkiä.
P: Joka tapauksessa aivan ihanaa, että mulla on vielä monta sataa sivua Vapautta jäljellä.

Vapaudessa ollaan Amerikassa St. Paulin idyllisessä kaupunginosassa ja yritetään elää naapurisovussa. Walter on töissä energiayhtiössä, Patty taas on ollut koko elämänsä kotona lasten kanssa. Heidän teinipoikansa Joey muuttaa naapuriin asumaan, ja se tulehduttaa perheiden välejä entisestään. Välillä Berglundien elämässä piipahtaa Walterin nuoruudenystävä Richard Katz, joka on syntisen kiinnostava rockmuusikko. Vapaudessa puhutaan rosoisen osuvasti - ja koskettavastikin - rakkaudesta, avioliitosta, teini-iän huumasta, vapaudesta ja vastuusta, uudesta vuosituhannesta.

Kirjaa lukiessa ajattelin ainakin kahta asiaa: 1. Miksi en ole oppinut lukemaan kirjoja post-it-lappujen kanssa? Lähes joka sivulla tai ainakin jokaisella kymmenellä sivulla on jokin hieno ajatus, joka ansaitsisi enemmän pohdintaa. 2. Miksei Suomessa kirjoiteta tällaisia romaaneja? Pitkiä, pakahduttavia, traagisia mutta samaan aikaan myös aavistuksen koomisia.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Hauskaa Nälkäpeliä!

Istua nyt sunnuntaina asiakkaiden kanssa elokuvissa! Sitä ennen pelätä, että paikalla on 12-vuotiaita pikkumimmejä irtsaripussit käsissään, koska kyseessä on kuitenkin teineille suunnattu elokuva Nälkäpeli (ohj. Gary Ross).

Onneksi pelkoni osoittautui aiheettomaksi. Asiakkaat pitivät ja puhuivat seuraavana päivänä näkemästään. Vielä tyytyväisempi olin siihen, ettei 12-vuotiaita näkynyt. Elokuva - ja Suzanne Collinsin samanniminen kirja - kertoo karun tarinan siitä, millainen tulevaisuus voi olla, jos (kun) luonnonkatastrofit ja ruokasota toteutuvat. Amerikka on jakautunut kahteentoista vyöhykkeeseen, joita rangaistaan, koska ne ovat kapinoineet Capitolia vastaan. Rangaistus on Nälkäpeli, tosi-tv-kilpailu, johon arvotaan kultakin vyöhykkeeltä tyttö ja poika, jotka kisaavat muita 22 osanottajaa vastaan tappamalla toisiaan. Päähenkilö Katniss Everdeen joutuu kisaan lupauduttuaan vapaaehtoiseksi pikkusiskonsa puolesta. Ohjelman juontajat toivottavat katsojille "Hauskaa Nälkäpeliä!", vaikka kisa on kaikkea muuta kuin hauskaa viihdettä. Kysehän on kuitenkin kuolemasta, mutta kuinka pitkälle tosi-tv-kisoissa ollaan valmiita menemään? Jos nuorille suunnatuissa elokuvissa ulkoinen uhka on aiemmin saanut nuoret toimimaan yhdessä, tällä kertaa heidät hajotetaan ja laitetaan pelaamaan toisiaan vastaan.

Vaikka elokuva harvoin on kirjan veroinen, Nälkäpeli-elokuva on ihan mainiota katsottavaa ja sen esittämästä maailmasta riittää kyllä puhetta. Päähenkilö Jennifer Lawrence näyttelee hienosti!

Magne Hovden: Saamelandia

Jo ensimmäiseltä sivulta Magne Hovdenin Saamelandiassa (2012, suom. 2012) on aistivinaan, että matkalla on mutkia. Minne sitten ollaan matkalla? Kohti mallikelpoista kansalaisuutta, tietenkin. Pohjoisnorjalaiset Leif ja Roy päättävät lyödä rahoiksi turistien kustannuksella ja rakentaa Saamelandian, jossa voi kokeilla joikaamista, poron lassoamista ja maistaa henkijuomaa - varastetussa kodassa. Mainoslause kuuluu näin: "Tule Saamelandian elämyspuistoon ja löydä sisäinen porosi!" Miesten jakamassa saamelaisdiplomissa on kuitenkin hirven kuva, koska se löytyi ensimmäisenä Googlen kuvahaulla. Tämä kuvaa veijareiden suhdetta elämään hyvin: kaikki tehdään vähän sinnepäin. 


Hovdenin ensimmäinen romaani kirvoitti monet naurut, ja ihmettelen, jos tästä ei tehdä elokuvaa jossain vaiheessa.

"Hän kätteli Andreita ja antoi tälle setelin ennen kuin nosti vodkalaatikon syliinsä ja poistui hytistä. Pullojen sisältö näytti samealta ja korkit itse tehdyiltä. Hän oli kuitenkin niin iloinen siitä, ettei maannut tällä hetkellä pahoinpideltynä troolarin hytin lattialla, että juoman laadusta murehtiminen tuntui toisarvoiselta.
Eivätkä turistit sitä paitsi huomaisi mitään. Roy ja Leif aikoivat joka tapauksessa sekoittaa vodkaan katajanmarjoja ja punaista elintarvikeväriä."



tiistai 27. maaliskuuta 2012

Hirveän ylpeä

Olen hirvittävän ylpeä siitä, että Seinäjoen kaupunginteatteri esitti lähes puoli vuotta täydelle katsomolle mielettömän hienoa Dance of the Vampires -kulttimusikaalia. Siitä saakka kun ala-kouluikäisenä pikkutyttönä pelkäsin valoisina kesäöinä keskiviikkoiltaisin katsomiani vampyyrielokuvia, olen ollut kiinnostunut vähäverisistä. Ja kyllä minua onkin hyvänä pidetty! John Ajvide Lindqvist tutustutti minut Ystävät hämärän jälkeen -romaaniinsa, Stephanie Meyer antoi minulle Twilightin, joka ehkä on liian lällyä vaativaan aikuiseen makuuni, mutta sainpahan materiaalia asiakastapaamisiin. HBO tarjoili minulle True Bloodia, jonka jälkeen Eric-nimi ei ole saanut ajatuksiani harhautumaan Kauniisiin ja rohkeisiin, vaan karismaattiseen viikinkivampyyriin. 

Paras on kuitenkin ollut Seinäjoen vampyyrimusikaali. Se kohtaus, jossa Sara toisen näytöksen alussa vaeltelee pimeyden kreivin linnassa ja odottaa, että hänestä tulisi jotakin muuta kuin hän on, nainen nimittäin, saa teatterin penkissä istuvan katsojan veren hyytymään. Ei siksi, että tekisi mieli käskeä Sarahia pakenemaan, vaan siksi, että kreivi Krolock hillitsee itsensä, vaikka yö saa järjen himmenemään.


keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

John Ajvide ja David

Aivan järkyttävää, kuinka kauan tavasin John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään -romaania! Niin paljon kuin pidinkin Ystävistä hämärän jälkeen ja Ihmissatamasta, Kuinka kuolleita käsitellään ei iskenyt yhtään. Ehkä taustalla on ikiaikainen zombipelkoni (jonka kanssa yksitoistavuotiaana näkemälläni Michael Jacksonin Thriller-videolla saattaa olla jotakin tekemistä) tai sitten aihe oli aivan liian kummallinen. Ajatelkaa nyt: kuuma kesä, ukkosta, Tukholma, sähköpurkaus, kuolleet heräävät.

Sen sijaan ranskalaisen David Foenkinoksen Vaimoni eroottinen potentiaali oli hauskaa luettavaa. Tavaroiden kerääjä Hector haluaa eroon keräilyriippuvuudestaan (mm. cocktailtikkuja, kroatialaisia sananparsia, aamuviiden ääniä) ja tapaa sattumalta Brigitten, jonka kanssa päätyy avioliittoon. Kaikki menee siihen saakka mainiosti, kunnes Hector huomaa taas keräilevänsä - vanha vaiva on palannut.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton


Viikonlopun aikana olen laiskotellut oikein kunnolla, käynyt kolme kertaa kävelyllä, tehnyt sudokuja ja lukenut paljon: vanhoja naistenlehtiä, Hesareita ja Pauliina Vanhatalon Korvaamaton-romaanin. Viimeksi mainittu on hieno kirja, ja hetken keskellä kirkkainta kevätsunnuntaita olin äärettömän surullinen kirjan päähenkilön Aamun kohtalon takia. Edelleenkin kirjan teema mietityttää.

Aamu on Vanhatalon päähenkilö, keski-ikää lähestyvä käräjäoikeuden tuomari, joka jättää avomiehensä Harrin ja tämän kolme lasta ja menee töihin vieraaseen kaupunkiin. Lähdölle on syy, henkilökohtainen tragedia ja uusioperheen arjen pyörittäminenkin, joka ei ole tuntunut omalta. Aamu on kohdannut sen suurimman surun, sen, jota kaikki eivät onneksi joudu kohtaamaan ja joka saa ihmisen polvilleen. 

"Työnnän avaimen lukkoon ja avaan työhuoneen oven, en tajua edessäni odottavaa näkyä. Tuolissani istuu nainen ja hänen sylissään on lapsi, vauva, se imee valkoista paljasta rintaa, ja minulle puhutaan jotakin. Kuulen sanat mutten käsitä niitä. 
- Anteeksi mulla oli tänne vielä avain, Manna toistaa. - Me sovittiin naisetn kanssa että toisin tänään tämän meidän prinsessan näytille. Sitten tytölle tuli matkalla nälkä ja ajattelin että parempi syöttää ensin. Tulee parempi ensivaikutelma kun neiti ei ihan heti kilju tyhjää mahaa.
Käännyn selin ja teen asiaa kirjahyllylle, rauhoitan pamppailevaa sydäntäni."

Pauliina Vanhatalo on vahva kirjailija, joka kuvaa osuvasti työelämää ja arjenpyöritystä.