keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Paljon, paljon!

Vaikka Päkän juttu on vaiennut tehokkaasti, paljon on kirjoja käsieni läpi virrannut. Syyslomalla, joka oli ainakin kolme viikkoa sitten, luin kolme ja puoli mainiota.

Loman kynnyksellä lopettelin tämän syksyn parhaan romaanin. Se on yli 500-sivuinen Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. 70-lukulainen maailma nähdään lukiolaispojan silmin. Eletään kesää, poika on töissä peltifirmassa ja pohtii, lopettaisiko lukion. Maailma on ristiriitainen, mutta jotenkin niin viaton. Vaikka poika on minua vanhempi, samastuin valtavasti hänen elämäänsä ja nuoruuden epävarmuuteen. Romaanin nimi viittaa tietenkin Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä -romaaniin, eikä se tuntunut lainkaan päälleliimatulta.

Itse lomalla ahmin kolme romaania. Tämä tuntuu ehkä kummalliselta, koska samaan aikaan olin Lontoossa, jossa kyllä riittää nähtävää. Olin kuitenkin matkassa 11-vuotiaan kanssa, emmekä viettäneet aikaamme yökerhoissa, heh, joten illalla jäi aikaa lukemiselle. 

Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein on kerrassaan riemastuttava teos. Pihi Eevi voittaa raha-arvonnassa miljoonia, ja tietenkin elämä muljahtaa tutulta ladulta jonnekin tuntemattomaan. Turun kirjamessuilla Härkönen kertoi, että hän rakastaa dialogin kirjoittamista, ja sen kyllä huomaa hänen uutuusromaanistaan.

Toinen Lontoossa luettu kirja oli Juha Itkosen uutuus Ajo. Ja niin kuin minä Itkosta palvon, niin tällä kertaa jäin hieman kylmäksi. Mielelläni toki luin, mutta ehkä vähemmän sivujuonia olisi ollut tällä kertaa paikallaan. Itse luin mieluiten tarinaa Ainosta, joka matkustaa pienen poikansa kanssa Saksaan. Olisin mieluusti viettänyt heidän kanssaan enemmänkin aikaa.

Viimeinen lomalla luettu romaani oli kirjoitettu nuorille. Jos olisin ysiluokkalainen tai lukiolainen, en malttaisi odottaa, että Sally Greenin Puoliksi villi ilmestyy joskus ensi keväänä. Koska nyt kuitenkin olen kypsempi lukija, viihdyin mainiosti  Puoliksi paha -romaanin noitapojan kanssa pari iltaa. Nathan on ulkopuolinen, koska ei ole varmaa, onko hän valkoinen vai musta noita. Miksi nuortenromaani sitten oli niin hyvä aikuisenkin mielestä? Varmaan siksi, että elämässä on tärkeä olla rakkaiden ja luottavaisten ihmisten ympäröimä, olipa sitten noita tai eteläpohjalainen lukutoukka.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Pilven reunalta


Ihan hassua. Sattumalta kahdessa viimeisessä lukemassani kirjassa on katseltu elämää pilven reunalta. Onkohan tämä jokin uusi trendi? Minusta ilmiö on jotenkin ihana, vaikken enkeli-ihmisiä olekaan. Sekä Riina Katajavuori että Jayne Anne Phillips kirjoittavat yhden henkilönsä tarkkailemaan maailmaa tuonpuoleisesta. Wenla Männistö -romaanissa nykyajan Juko-brosseja tarkkailee  tietenkin äiti ja Murhenäytelmässä murhattu pikkutyttö.

Kumpikin kirjoista ovat loistavia! Mahtavat kertojanäänet, kiinnostavat tarinat, upea, omalla tavallaan soljuva kieli, henkilöitä, jotka haluaisi tavata oikeassa elämässä...

Sattumat jatkuvat. Tämän päivän Helsingin Sanomat kirjoitti kummastakin kirjasta mielenkiintoisesti. Koska ääneni on kadonnut, eivät siis aivonikaan toimi. Lisäksi kirjat taisivat taas kerran lähteä kirjastoon, joten Hesarin mainiot jutut voit lukea tästä ja vielä tästä.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Syytän sveitsiläistä Joël Dickeriä siitä, että hartiani ovat umpijumissa. Ja minkä takia? Yli 800-sivuisessa järkäleessä pitäisi olla jokin maininta siitä, että kirjan lukeminen vaatii fyysistä treeniä. Mieluiten ennen lukemista.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanin ympärillä on ollut aikamoista hypetystä, ja siksipä odotukseni olivat korkealla. Kun sitten eräs N. sanoi ennen luku-urakkaani, ettei kirja nyt niin hyvä ole, aloin aavistella pahaa. N. oli oikeassa. Tarina on kyllä vetävä. Nuori kirjailijanalku Marcus Goldman kärsii tyhjän paperin kammosta ja hakee apua entiseltä yliopiston opettajaltaan Harry Quebertiltä. Sitten ollaankin keskellä murhamysteeriä ja traagista rakkaustarinaa. Mutta että 800 sivua? Miksei 300?

Se, mistä ihan oikeasti Dickerin romaanissa pidin, olivat hauskat ohjeet nuorelle kirjailijalle jokaisen luvun alussa. Jostain syystä oli myös palkitsevaa bongailla viittauksia muihin teoksiin, kuten Nabokovin Lolitaan ja Lynchin Twin Peaksiin.


"Haluaisin opettaa sinulle, mitä kirjoittaminen tarkoittaa, en pelkästään siksi että oppisit kirjoittamaan vaan siksi että sinusta tulisi kirjailija. Kirjojen kirjoittaminen ei nimittäin ole sinänsä arvokasta, kirjoittamaan pystyy kuka hyvnsä, mutta kuka hyvänsä ei ole kirjailija. - Ja mistä sitten tietää olevansa kirjailija? - Ei sitä itse tiedäkään. Sen kertovat toiset."

torstai 28. elokuuta 2014

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Kuvankauniin Sahar Delijanin esikoisromaani Jakarandapuun lapset pakottaa googlaamaan, miltä jakarandapuu näyttää. Kas näin, tällaiselta:



Jakarandapuun lapset kertoo siitä, mitä vallankumous tekee perheille. Se erottaa, pelottaa, saa varuilleen ja laittaa odottamaan pahinta. Milloin vain voi sattua mitä vain. Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani kertoo 1980-luvun islamistisesta vallankumouksesta ja siitä, miltä vallankumous tuntuu vielä 2010-luvulla. Sahar Delijanin romaani on yksi monien samanaiheisten kärsimysromaanien joukossa, mutta on siinä jotain enemmänkin, nimittäin niin tarkkaa ympäristönkuvausta, että melkein tietää, miltä jakaranda tuoksuu. Myös erotiikkaa on poikkeuksellisen paljon. 

lauantai 23. elokuuta 2014

Laura Paloheimo: Mama Mojo


Laura Paloheimo on minulle uusi tuttavuus, vaikkakin takaraivossa jyskyttää, että Facebookissa on tullut joskus vastaan kuvia hänen kirjajulkkareistaan. Olisiko kyseessä ollut OMG-romaani? Kuten romaanien nimistä Mama Mojo ja OMG voi arvata, kyseessä on chick lit -kirjallisuus. Eikä siinä mitään, joskus on mukavaa tarttua kirjaan ja ahmia se kertaistumalla (kertamakuullla minun kohdallani). 

Nyt kuitenkin jokin tihkaisi. Ehkä en enää kuulu kohderyhmään. Mama Mojossa nimittäin päähenkilö Julia on saanut lapsen, ja omasta lapsen saamisestani on jo 11 vuotta. Arki on tietenkin kaoottista - siis romaanin Julian, ei minun - eikä sitä helpota, että elämänkumppani Timppa on tiiviisti kiinni rallitouhuissa Arabiemiraatteja myöten. Julia ajautuu myös takaisin työelämään, vaikka piltillä ei ole vielä nimeäkään. Tässä on tietenkin ainekset hauskaan chick litiin, mutta tarina ei kuitenkaan oikein lähde lentoon.

Muistoja herää kyllä paljon: Millaista oli olla pienen palleron äiti, laittaa vauva vaunuihin ja hypätä junaan ja mennä vaunukahvilaan istumaan, millaista oli katsoa nukkuvaa lasta silmänympärykset mustina eikä tajuta mennä itse nukkumaan. Millaista oli lauleskella itkevällä piltille Pauli Hanhiniemen Perunateatterin Ullakolla-biisiä. Millaista oli matkustaa Pohjanmaalle junassa ja pakahtua ylpeydestä, kuinka seesteinen oma vauva oli. Ihan kuin hän olisi matkustanut koko pienen ikänsä. Se oli ihanaa ja ainutkertaista, ei lainkaan vaikeaa ja rasittavaa. Nautin joka hetkestä ja nautin tietenkin edelleenkin. 


perjantai 22. elokuuta 2014

Rakkaita romaanihenkilöitä


Tutustuin viime lokakuussa kirjoittajakurssilla kolmeen naiseen, joiden kanssa päätimme kirjoittaa kirjan. Ei siitä kuitenkaan mitään romaania tullut - eikä pitänytkään - vaikka juuri se oli kurssin aiheena. Siitä tuli esseekokoelma, jossa kerrotaan romaanihenkilöistä, jotka ovat niin sykähdyttäviä, että heitä voisi melkein luulla oikeiksi. Ainakin suhteemme romaanihenkilöihin ovat ihan tositarinoita. Mukaan pyysimme 16 kirjoittajaa ja lukijaa, jotka halusivat jakaa kiintymyksensä muiden kanssa.

Rakkaani, romaanihenkilö (toim. Artikainen, Haapamatti, Heikkilä, Mäki) ilmestyi muutama viikko sitten. Kustantaja on Avain. Kirjaa juhlittiin viikko sitten perjantaina, ja se oli enemmän kuin hienoa. Miten mainiota tavata kirjan kirjoittajia ja innokkaita lukijoita roppakaupalla! Kirjan kirjoittaminen ja toimittaminen oli niin hauskaa, että tekisi mieli tehdä jatko-osa. Keistä siihen kirjoitettaisiin?

Nenä kirjassa koko kesän


Vaikka blogissa on ollut hiljaista, lukurintamalla on kyllä tapahtunut. Päätin vain alkukesästä, etten ihan kaikkea merkitse muistiin, mitä luen loman aikana, ja hups - näin kävi. En merkinnyt muistiin sanaakaan, en kirjoittanut puhelimen muistioon kryptisiä merkintöjä, kuten "s. 47 alareuna". 

Jos kuitenkin oikein meditoin ja muistelen, tulevat mieleeni ainakin nämä lukemani kirjat:

Ulla-Lena Lundberg, Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna. Luin yhteisniteen sateisena viikkona Kouvolan lähellä mökillä ja ajattelin, että jos Anna selviää kalastustouhuissaan tuulisella saarella, enkö minäkin täysin varustellussa mökissä pysty sadetta pitämään. Selvisin! Se jäi kuitenkin surettamaan, että Annan miesjutut eivät ottaneet sujuakseen.

Julian Barnes, Kuin jokin päättyisi. Vaikka kirjassa on vain noin 150 sivua, se jäi minulta ensimmäisellä lainauskerralla kesken. En tiedä, miksi näin kävi. Toisella kerralla luin sen melkein yhdellä istumalla. Aurinko lämmitti, jossakin polski lapsia, minä sukelsin Adrianin kanssa ensin nuoruusmuistoihin ja sitten huomasimmekin, ettei se kaikki ihan niin mennytkään.

John Green, Tähtiin kirjoitettu virhe. Pitihän tämä nyt tietenkin lukea. Nyyhky oli ja lälly, mutta ajoi asiansa. Kävin Typsyn kanssa katsomassa elokuvan, joten ajattelin perehtyä myös kirjaan. Yllätys - kirja oli parempi. Elokuvakuriositeettina kerrottakoon, että salissa oli sata tyttyä ja naista, ja sitten eräs kuusikymppinen herra, joka kyynelehti vuolaasti ja välillä vietti aikaa höyhensaarilla.

Kerstin Ekman, Huijareiden paratiisi. Kaksi naista päättää kirjoittaa kirjoja, mutta vain toinen saa siitä kunniaa. Työnjako on tämä: toinen kirjoittaa, toinen edustaa. Teoksesta tulee etäisesti mieleen suomalainen pari Sarkola-Sariola, joilla oli jännittävä tapa kirjoittaa. 

Gillian Flynn, Paha paikka. Kiltin tytön kirjoittaja osaa sitten luoda epämiellyttäviä henkilöitä. Luulisi, että lukija tuntisi syvää myötätuntoa sellaista tyttöä kohtaan, joka on menettänyt melkein koko perheensä julmassa veriteossa, mutta kuin ei: tyttö ei vain anna pitää itsestään.

Nyt tulee paniikki! Kysyin juuri Mieheltä, mitä dekkaria suosittelin hänelle kesällä. Oikein hehkutin, että tässäpä mielenkiintoinen tapaus. Hän ei muista, minä en muista. Ehkä se ei sitten ollutkaan niin hyvä. Lisäksi googlailin epämääräisillä hakusanoilla erästäkin ruotsalaista (?) naisdekkaristia, jonka kirjassa oli naispoliisi, joka palasi kesken äitiysloman töihin. Hänellä oli vanhempi miesystävä, oikein sellainen syyllisen oloinen ketku. Kirjassa oli elokuvakerho, jonka jäsenet katsoivat julmia leffoja. Mikähän kirja se oli? 

Merkintä muistikirjaan: kirjaan tästä lähtien lukemani edes kännykkään.

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Kovat kotimaiset: Hassinen ja Kinnunen


Kesälomalla luulisi, että tulee tehtyä jatkuvasti merkintöjä kiinnostavista kirjoista, mutta se on ihan väärä luulo. Sen sijaan nukkuu myöhään, käy lenkillä ja räpeltää jotakin ihan muuta koneella. Metsästää alennusmyyntejä ja suree aika kosteaa ja koleaa säätä. Lukeminen maistuu, ja se on kyllä ihanaa.

Monen vuoden tauon jälkeen luin Pirjo Hassista. Kirjailijan Popula (2012) oli sellainen teos, että oli pakko miettiä, mistä kirjailija saa aiheensa. Yksi henkilöistä käy tuhrimassa Ateneumissa taulun, toinen seisoo portasarina ovella ja käy katsomassa muistisairasta äitiään hoivakodissa, kolmas on palannut Saksasta ja yrittää elää parisuhteessa suomalaismiehen kanssa. Jälleen on käytetty näkökulmatekniikkaa, ja se kyllä toimii. Popula-nimi viittaa puoluepolitiikkaan, joka katsoo erityisen karsaasti maahanmuuttajia.  

Vielä mainiompi Suomi-kirjallisuuden helmi on Tommi Kinnusen paljon hehkutettu Neljäntienristeys (2014). Se alkaakin jo niin hienosti sisällysluetteloineen, joka on rakennuttu osoitteiden mukaan. Sukutarinaa kerrotaan Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin näkökulmista. Kaikilla on salaisuuksia, jokainen on jotenkin erilainen ja seissyt ihan varmasti risteyksessä, jossa pitää päättää, mihin suuntaan lähtee kulkemaan. Erityisesti Onnin tarina koskettaa, ja se onkin säästetty viimeiseksi. Jos lukee vain yhden kirjan kesässä, tämä olkoon se romaani.

torstai 19. kesäkuuta 2014

11 x 3


Säännöt:
1. Postaa palkinto blogiisi.
2. Kiitä bloggaajaa, joka antoi palkinnon sinulle ja linkkaa takaisin hänen blogiinsa.
3. Kirjoita 11 satunnaista faktaa itsestäsi.
4. Vastaa nimeäjäsi 11 esittämään kysymykseen ja aseta 11 kysymystä sinun ehdokkaillesi.
5. Nimitä 11 bloggaajaa, jolle tahdot tämän palkinnon antaa.
6. Ilmoita ehdokkaillesi, että olet nimennyt heidät.

Sain tällaisen Liuska päivässä -blogin Mari Johannalta. Kiitos! Koska Mari Johannakin oli tuunaillut haastetta, myös minä helpotan eloani hieman. 

Ensiksi 11 satunnaista faktaa itsestäni:

1. En tiedä, jaksanko koskaan kasvattaa pidempiä hiuksia.
2. Juhannussää ketuttaa. Kyllä. Vaikka en olekaan menossa mökille tai erityisemmin luonnon helmaan.
3. Facebookin positiivisuus- ja arkihaasteet ovat puuduttavia.
4. Luen kohta uuden Imagen.
5. Olen laiskotellut reilun viikon kirjoittamishommissa.
6. Arvon edelleen, pitäisikö juhannukseksi käydä ostamassa jotakin ihanaa roseeviiniä.
7. Olen koukussa Netflixiin.
8. Kirjahyllyäni ei ole siivottu ainakaan vuoteen.
9. Tällä viikolla olen nukkunut aika monet päikkärit. 
10. Hermoilin tänään kamalasti, koska 10-vuotias beibini ajoi yksin mummolaan 10 kilometriä. Turhaan.
11. Ensi viikon kalenteri on aika tyhjä.

Sitten Mari Johannan visaiset kysymykset! 
1. Mitä tykkäät Ritari Ässästä? Puistattava tyyppi, jota lapsena palvoin.
2. Mitä sanoisit ihmiselle, joka ei ole koskaan lukenut yhtään kirjaa? Kyse ei ole lukutaidottomasta ihmisestä. Pahvi. Ihmisyys asuu lukemisessa.
3. Mieluisin sijaistoimintosi. Jos siis pitäisi tehdä jotain muuta. Some.
4. Mitä on yöpöydälläsi? EI TARTTE KERTOA IHAN KAIKKEA! Lamppu, tyhjä iPhone-laatikko, hiuspinni, korvakuulokkeet.
5. Mikä olisi hyvä keino lopettaa Salatut Elämät -sarja? Jättimäinen haittavero teinien aivojen mädättämisestä? Kannatan.
6. Jos Pate Mustajärvi ja Anna isä mun ajaa mökkitie -mies (mikä sen nimi olikaan?) tappelisi, kumpi voittaisi? Siis Arttu Wiskari vai? Kyllä Pate voittaisi, nääs.
7. Pillifarkut kaikilla naisilla. Uhka vai mahdollisuus? Kaikilla? Miksi ihmeessä? Itse diggailen poikakaveribyysiä nykyisin, vaikka ne eivät takamukseeni oikein istukaan.
8. Lempidrinkkisi. Maito tai vesi ei ole vastaus. Bellini. Sopivan mieto ja siinä on skumppaa.
9. Lapsuutesi pahin kammopainajainen tai mörkö? Pelkäsin himona Michael Jacksonin Thriller-videota.
10. Kerro jokin tekninen muistosi, esim. ensimmäinen kännykkäsi tai parhaat hetkesi monistuskoneen ääressä. Eka kännykkä oli kamala Philipsin kapula. 
11. Vastaa nopeasti. Mitä tulee mieleen Sollista? Olut vai siivousfirma? Ainoa olut, jota juon. No, ehkä myös Coronaa.

Ja viimeiseksi omat 11 kysymystäni:
1. Jos saisit viettää yhden iltapäivän jonkun kirjallisuuden hahmon kanssa, kuka se olisi?
2. Lempikarkkisi?
3. Millainen ihminen katsoo sinua aamulla peilistä?
4. Kuinka usein imuroit?
5. Ketä julkkista muistutat?
6. Paras lapsuusmuistosi?
7. Oletko eettinen ruoanlaittaja? Miten se näkyy?
8. Mikä taito sinulla on hyvin hanskassa?
9. Mikä ei ole?
10. Oletko käytännön ihminen? Miten se näkyy öh... käytännössä?
11. Mitä haluaisit sanoa 15-vuotiaalle minällesi?

Yksitoista pitäisi haastaa, mutta haastan vain Saaran, Minnan, Jaanan ja Päivin.

Chris Cleave: Little Been tarina

"Englanti oli hevosen olkapäihin kohoavaa aamunkoiton usvaa, ritilällä jäähtyviä, leikkaamista odottavia kakkuja, lempeitä heräämisiä."

Vaikka edellisen sitaatin perusteella voisi kuvitella, että Chris Leaven Little Been tarina (2008) on hilpeä kertomus, joka sijoittuu Englantiin, se ei pidä paikkaansa. Kyseessä on romaani, jonka etukannessa pitäisi olla varoitus "Lukeminen ilman nenäliinaa omalla vastuulla". 

Nigerialainen Little Bee aloittaa Englannin visiittinsä asumalla kaksi vuotta vastaanottokeskuksessa. Hän on keksinyt keinon, jonka avulla hän saa jäädä Britanniaan: hän opettelee puhumaan englantia juuri niin kuin kuningatar. Riittääkö se kuitenkaan? 

Toisaalla - aika lähellä Little Beetä - elää lontoolainen toimittaja Sarah O'Rourke, jolla on erikoinen Batmaniksi pukeutuva poika ja masentunut aviomies. Luulisi, ettei näillä kahdella naisella ole mitään yhteistä, mutta he ovat kohdanneet aiemmin nigerialaisella rannalla, ja näin ollen heidän kohtalonsa on solmittu yhteen. 

Paitsi itse tarinasta pidin myös valtavasti kertojanäänistä. Sekä Little Bee että Sarah O'Rourke tekevät romaanista koskettavan erityisen intiimeillä äänillään. 

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Laiskan bloggaajan pelastus: kännykkä - sillä saa edes muutaman sanan luetusta muistiin.

Uusi herkullinen tuttavuus on kanadalaisen Alan Bradleyn dekkari Piiraan maku makea (2009, suom. 2014). Sitä suositellaan erityisesti niille, joiden yöpöytä notkuu Neiti Marpleista ja jotka eivät koskaan ole kasvaneet yli Viisikoista. No, minä en kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta pidin kovasti lukemastani.

Päähenkilö Flavia de Luce on nimittäin vastustamaton. Hän on harrastelijasalapoliisi, mestarimyrkyttäjä ja 11- vuotias. Hänen perheeseensä kuuluu leski-isä ja kaksi isosiskoa. Lukustrategiassani ei rikoksella ole kovin suurta merkitystä, vaan päähenkilöllä, joka tepastelee pitkin Buckshaw'ssa 1950-luvun englantilaisessa maaseutumljöössä.

Mikä parasta, Flavia de Luce -dekkareita on tulossa lisää suomeksi.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Venla Hiidensalo: Karhunpesä

Kummallisia karhu-uutisia on tupsahdellut niin  syntymäpaikkakunnaltani kuin nykyisestä kotikaupungistani. Voiko tähän enää muuten reagoida kuin lukemalla Venla Hiidensalon Karhunpesän (2014)?

Vaikka ihan pelkästään karhunmetsästyksestä ei olekaan kyse, niin romaanissa on kuitenkin jotakin alkukantaista. Matalena-niminen valokuvaaja palaa Latinalaisesta Amerikasta koti-Suomeen ja saa tehtävänannon sairaalassa makaavalta isoäidiltään: Isä. Etsi isä. Alkaa sukellus historian syvänteisiin, sisällissotaan ja yksittäisten ihmisten muistoihin. 

Matalenan omat kokemukset valokuvaajana Kolumbian sisällissodassa rinnastuvat Suomen historiaan, ja vaikka voisi tuntua, että se on kaukaa haettua, niin se ei ole. On aina pelottavaa, kun veli kääntyy veljeä vastaan.

Monitasoinen, mieltä vaivaava romaani! Suosittelen!

perjantai 2. toukokuuta 2014

Donna Tartt: Tikli


Harvaa kirjaa olen rakastanut niin paljoa kuin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -romaania (1992). Roihuava tunne ei johdu kuitenkaan klassikkoudesta, vaan jonkinlaisesta syvällisyyden ja viihdyttävyyden sekamelskasta. Jo sen muistelu palauttaa mieleen Jyväskylän, Puistokadun, opiskelun, kultaisen nuoruuden. 

Tarttin kolmannella romaanilla Tiklillä (2013, suom. 2014) on siis kovasti lunastettavaa. Mitä verkkaisesti julkaiseva kirjailija voi tarjota 22 vuoden jälkeen, varsinkaan kun toinen romaani Pieni ystävä (2002) jäi minulta kesken? 

Siispä:

Kiitän
- dekkarimaisesta juonesta (Theo-poika menettää äitinsä ja joutuu asumaan Las Vegasiin hulttioisänsä kanssa. Siellä hän tutustuu Borikseen, joka on kaikkea muuta kuin hyvää seuraa kasvavalle pojalle. Ongelma seuraa toistaan, ja lopulta Theo palaa New Yorkiin, jossa hän asettuu asumaan antiikkiliikkeeseen. Äidin muiston pitää hengissä Tilki-maalaus, jonka ansiosta Theo joutuu tekemisiin alamaailman kanssa.)
- New Yorkin kuvauksesta (miksen myös Las Vegasin ja Amsterdamin)
- mielenkiintoisista henkilöhahmoista (Theo, Boris, Hobie)
- taideteosten kuvaamisesta.

Moitin:
- pituutta: 893 sivua on liikaa! Vaikka kyseessä on nuoren miehen odysseia nykypäivän Amerikassa ja syyllisyydessä vellominen ja oman tiensä kulkeminen, eikö asiat olisi pystynyt sanomaan esim. 500 sivussa? 

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas


Nykyään olen kärsimätön ja melkein aina sitä mieltä, että romaanista ei pitäisi kirjoittaa yli 400-sivuista. Yhdellä suomalaiskirjailijalla on kuitenkin lupa kirjoittaa pidemmästi. Tämä kirjailija on tietenkin Ulla-Lena Lundberg. Pystyin olemaan vuoden katveessa mahtavalta Jäältä, ja Marsipaanisotilaassa vierähti näköjään julkaisemisesta - noh! - reippaat kymmenen vuotta. 

Miksi minä en ole tajunnut tällaisen kirjan olemassaoloa? Hyvä kysymys. Ehkä olen harhaillut väärien hyllyjen välissä kirjastossa tai ollut vain muuten tyhmä. Tai ehkä minä olen ollut matkalla kohti Marsipaanisotilasta.

Marsipaanisotilaassa tutustutaan Jään tavoin Kummelin perheeseen. Nyt ollaan kuitenkin vasta sotavuosissa. Petter opiskelee papiksi ja on kotona auttamassa. Nuoremmat veljet Göran ja Frej lähtevät sotimaan, ja tarina nähdään vahvasti heidän näkökulmastaan. Pojat ovat kuin yö ja päivä: Göran on kepeä ahmatti, joka pystyy lihomaan sota-aikana, kun taas Frej on tunnollinen vilhokoskelamainen komentaja, jolla on hyvät suhteet joukkioonsa. Se on aika eriskummallista, sillä vaikka on sota, kielimuureja ei ihan helposti kuitenkaan murreta.

Lundberg kirjoittaa ihanasti! Sen tietenkin arvasi Jään perusteella, mutta että joku osaa sanoa tällä tavalla: 
"Luulisi että selvittäisiin vähemmälläkin, mutta suomalaiset ja venäläiset saavat rehkiä hirveästi kuolemansa eteen. He raahaavat ja kiskovat tykkejä ja kranaatinheittimiä, juoksevat kyyryssä soiden ja hetteikköjen läpi raskaissa pakkauksissa, tonkivat ja kaivelevat, matelevat ja ryömivät. 'Ei rauhaa ikuista voi saada, ken tulen läpi ei kulje', soi Frejn päässä kun hän painuu eteenpäin jalkaväen kanssa."
Tai lähetti tuomassa suruviestiä:
"Poika tietää millaista se on. Niin kauan kuin sähkösanoman kuorta ei ole avattu, on vielä toivoa. Kirjoittava käsi vapisee yhtä paljon toivosta kuin kauhusta, tietämättömyys antaa ohikiitävän huojennuksen tunteen. Lähetti saa kumartaa ja sanoa hyvästi ja ottaa pyöränsä ja ajaa pois, hänenhän on hoidettava työnsä."

torstai 10. huhtikuuta 2014

Matkalukemista: ranskalaista ja saksalaista


Kun matkustaa Ranskaan, on oiva tilaisuus virittää itsensä oikealle taajuudelle jo lentokoneessa lukemalla nykyranskalaista kirjallisuutta. Tämä vaihtoehto on syytä valita varsinkin silloin, jos vierussä istuu tyyppi, joka tekstailee somessa koko ajan samassa koneessa olevalle kaverilleen ja kuvaa vessajonon ihmisiä ja lähettää niitä eteenpäin.

Anna Gavaldan Lempi ei ole leikin asia (ransk. Billie, 2013, suomennettu tänä vuonna) kertoo sekin kummallisista tyypeistä. Tarina alkaa vuoristorotkosta, jossa Billie-niminen nuori nainen valvoo loukkaantuneen ystävänsä Franckin vierellä kännykkätaajuuksien ulkopuolella. Romaani kerrotaan Billien omintakeisella äänellä, jonka vastaanottajana on tietenkin lukija mutta myös taivaan tähti. Sekä Franck että Billie ovat kumpikin laitapuolen kulkijoita: "Hintinruipelo ja köyhä tyttörukka kaatopaikalta, myönnetään että kuulostaa vähän kornilta mutta minkäs teet..." 

Paluumatkan Ferdinand von Schirachiin oli huomattavasti helpompi keskittyä kuin Gavaldaan, kiitos olosuhteiden. Syyllisyys on 15 novellia sisältävä teos. Kaikki tekstit pohjautuvat tositapahtumiin, ja senpä vuoksi tiiviitä novelleja lukiessa onkin aika hyytävä olo. Siteeraan takakantta: "Yhdeksän tavallista puhallinorkesterin muusikkoa tuhoaa tytön elämän, eikä yhdenkään heistä tarvitse sovittaa tekoaan. Koulupoika kidutetaan illuminaattien nimissä lähes kuoliaaksi. Koira nielaisee avaimen, jota liian moni havittelee, ja seurauksena on melkoinen sotku."

Ferdinand von Schirachin Syyllisyys alkaa Aristoteleen sitaatilla: "Asiat ovat niin kuin ovat." Lohdutonta, eikö totta?

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi


Kiitos, Paula McLain! Pelastit minut kevään hektisimmän hetken työstressiltä. 

Vaikka muutama päivä sitten oli töitä niin paljon, ettei olisi saanut ajatella muuta, olisin romahtanut, ellei minulla olisi ollut hyvää ja kepeää luettavaa. Sitä minulla tarjoili Paula McLainin fiktiivinen Nuoruutemme Pariisi (2014). Se kertoo tietenkin Ernest Hemingwaysta, tällä kertaa tosin ujon ja kokemattoma vaimon Hadley Richardsonin näkökulmasta. Vaikka teos ei ehkä ole mikään tuleva klassikko, siinä on silti jotakin sävähdyttävää. 




Mitä kaikkea mietinkään Nuoruutemme Pariisia lukiessani!

Pariisia. (Kaksi lyhyttä matkaa sinne ei riitä.) Nizzaa. (Välimerta, valoa, huviloita.) Ernest Hemingwaytä. (Pitäisi lukea ne novellit vihdoinkin - löytyväthän ne omasta hyllystäkin!) Raskautta ja odotusaikaa. (Makasin sairaalassa aika pitkän tovin ja luin melkein kaikki Hemingwayn romaanit, joita mieheni minulle päivittäin toi. Rakastan Vanhusta ja merta.) Taiteilijaelämää. (Mikä vapaus!) Rakkautta. (Näinkin ja ehkä noinkin voi elää.) Köyhyyttä. (Hadleyllä ja Ernestillä oli niukka budjetti, mutta silti he matkustivat ensin Chicagosta Pariisiin ja sieltä Ranskan Rivieralle ja välillä Espanjaan härkätaisteluita seuraamaan. Haluan oppia tällaisen kirjanpidon - rahat riittävät kaikkeen.) Lempinimiä. (Miten Ernestistä muututaan Papaksi? Entä Hadleystä Kisuksi? Mitä lukee omassa vihkisormuksessani?) Antti Tuuria. (Älkää edes kysykö.)



tiistai 25. maaliskuuta 2014

Luettu tärkeitä nuortenkirjoja



Oi että! Voiko näin hyvää nuortenkirjaa ollakaan kuin Laura Lähteenmäen Iskelmiä (2013)? Piipahdus vanhalla työpaikalla kannattaa aina, koska sieltä saa mainiota luettavaa mukaansa. Lisäksi saa vinkin, että Lähteenmäen romaani on kirja, joka jokaisen mimmin yläkoulusta lukioon tulisi lukea.

Ja totta totisesti! Iskelmiä on kirja, joka saisi luvan kuulua paitsi tyttösten lukurepertuaariin myös äitien - etenkin tyttöjen äitien - kirjahyllyyn. Iskelmiä-romaanin päähenkilö on Aino Mallinen, 16 vuotta. Hän on kiltti ja kunnollinen pikkupartiolaisten vetäjä, joka ei ole koskaan vielä rakastunut. Sitten kolahtaa. Samuli istuu luokkaretkibussissa viereen, ja se on menoa. 

Ainon status koulussa nousee, kun hän hengailee avoimesti pojan kanssa. Koska tilanne on tytölle uusi, hän ei oikein tiedä, miten suhtautua Samulin omistushaluun, rajuihin otteisiin ja linnunpoikien yliajamiseen. Mitä sitä ei toisaalta rakkauden takia tekisi? - Sitä paitsi noihan ovat pikkujuttuja. Iskelmiä, kultapieni, iskelmiä, Samuli perustelee vauhdikasta toimintaansa.

Just. Tytön äitinä ja aika paljon naistenalkujen elämää seuranneena toivon todella, ettei kukaan rakkauden huumassa suostuisi ihan mihin vain ja pelkästään sen takia, että voisi sanoa seurustelevansa. 

Entä se toinen tärkeä? Se on tietenkin Salla Simukan Lumikki-trilogian päätösosa Musta kuin eebenpuu (2014). Tyylilaji on toinen kuin Iskelmissä, sillä Lumikki Anderson, lukiolainen, joutuu kummallisen vainoajan kohteeksi. Stalkkeri tuntuu tietävän sankarittaresta kaiken. Samaan aikaan Lumikki yrittää seurustella Sampsan kanssa, mutta joutuu myös miettimään suhdettaan Liekkiin, tärkeään ihmiseen lähimenneisyydessä. Satu ja todellisuus limittyvät, ja erikoista on, että Lumikki taistelee kaikkea karmeaa vastaan yksin. 

Hurraa Salla Simukalle, joka vei suomalaisen nuortenkirjallisuuden maan rajojen ulkopuolelle!

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Luettu isoja ja painavia


Muutama kuukausi sitten sain luettua Ulla-Lena Lundbergin Jään ja ajattelin ilahtuneena, että mikäs tässä, lukaisenpa uusimmankin Finlandia-voittajan heti perään. 'Lukaista' on täysin väärä verbi kuvaamaan Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -teoksen (2013) läpikäymistä. Lukemiseni jumitti, jumitti ja jumitti. Minulla ei ole enää tässä vaiheessa tarkkaa tietoa, kuinka paksusta kirjasta oli kyse, mutta pitkältä se tuntui. Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani on kyllä hieno, ja pidin kovasti Alja-tyttären elämän kuvaamisesta. Äiti Maria Tsvetajeva sen sijaan jäi etäämmälle, enkä oikein päässyt sisälle romaanin lyyrisiin kohtiin. Nyt vain pohdin, kuinka aloittelijatason lukija olenkaan, koska en vaikuttunut venäläisestä runoilijasta ja hänen tyttärestään kertovasta romaanista. Pitäisi ehkä yrittää uudelleen.

Toinen tiiliskivi, jonka lopetin vasta eilen, on Pekka Hiltusen kolmas romaani Iso (2013). Päähenkilö Anni Kantto on 37-vuotias nainen, joka on fiksu, lihava ja terve. Kaikkea näitä kolmea hän on huomattavan paljon, ei siis vain hieman. Koska pidin Hiltusen edellisistä romaaneista, minulla oli toiveikkaita odotuksia Isosta. Vasta runsaan puolenvälin eli siis 250 sivun jälkeen tuntui, että romaanihan on mainio! Annista on vaikea olla pitämättä, jos jaksaa taistella alun kanssa ja tutustua naiseen. 

Hesarissa aprikoitiin viikko sitten, onko lukeva sivistyneistö vähenemässä Suomesta. En tiedä, kuinka monen lukijan aika riittää siihen, että kirjat ovat massiivisia ja vasta muutaman sadan sivun lukemisen jälkeen saa "palkinnon" lukemisesta. Saksassakin ehkä eräs von Goethe taisi aikoinaan tuumata: "Minulla ei ole aikaa kirjoittaa lyhyesti, kirjoitan siis pitkästi." Pitäisikö tämä ottaa ohjenuoraksi? 

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaanin (2013) kansi on niin kiva, että tekee mieli lehteillä kirjaa jo liikennevaloissa matkalla kirjastosta kotiin. Kannessa joukko piirrettyjä ihmisiä on uima-altaassa, ja kirjaa lukiessa huomaa piirretyt hahmot Luonnon lain henkilöiksi.

Romaanina Luonnon laki ei ole Hotakaisen parhaimpia. On vaikea olla muistamatta Hotakaisen dramaattista autokolaria ja lukematta romaania jollain tavalla autobiografisena teoksena. Päähenkilö Rauhala, veroja kiertävä maalämpöyrittäjä, ajaa kolarin ja päätyy sairaalaan toipumaan - aika pienellä panostuksella, koska verojahan ei ole maksettu. Rauhala tietysti kipuilee vammojensa kanssa, ja erityisesti miehuutensa: pystyykö hän koskaan enää osoittamaan lempeään lakanoiden välissä? 

Muitakin näkökulmia romaanissa on. Sairaanhoitaja Laura on kestänyt vuosikaudet raskasta työtä, kiitos riittämättömän henkilökunnan ja vaikeiden asiaikkaiden. Lepohetken päivän töihin tuo raskas musiikki, jota Laura tankkaa kahvitauolla. Välillä tapahtumat näytetään Rauhalan isän silmin, välillä afrikkalaisen Plan-kummilapsen. Äänen saa myös viimeisillään raskaana oleva Mira-tytär.

Hotakaismaiseen tapaan romaanissa pienillä, kepeillä huomioilla näytetään läpileikkaus nyky-yhteiskunnasta, ja siitä juuri Hotakaisen teoksissa pidänkin. Tällä lukukerralla minua kuitenkin kiusasivat lukuisat näkökulmat, henkilöiden äänien samankaltaisuus ja liika näppäryys. Vähemmälläkin tulee toimeen. 

tiistai 11. helmikuuta 2014

Nilkki

Jos joskus kirjoitetaan kirja, jossa saa parjata jotakuta kirjallisuuden henkilöä sydämensä pohjasta, minä ilmoittaudun mukaan etulinjassa. Sättisin ilomielin ja sanoja säästelemättä Liza Marklundin Annika Bengtzon -dekkareiden Thomasia. Olkoonkin vaikka kuinka päähenkilön aviomies, hän on siitä huolimatta kaamea tyyppi. Suorastaan säälin Annikaa, joka on kimpassa - ainakin aika monessa sarjan dekkarissa - hänen kanssaan. Thomas on tietenkin lasten Ellenin ja Kallen isä, mutta ei se tee hänestä yhtään parempaa miestä. 

Mikä Thomasissa sitten häiritsee? Ainainen naisten jahtaaminen, Annikan vähätteleminen, omituinen luottamus siihen, että Annika antaa kaikki toilailut anteeksi, ilkeys, luokkatietoisuus. Pitääkö listaa vielä jatkaa?

Panttivanki-dekkaria lukiessani melkein ilakoin, kuin Thomas on se, joka kirjassa joutuu panttivangiksi. Myönnetään: ehkä tämä kertoo enemmän minusta kuin Afrikan turvattomasta tilanteesta.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen on sitten ärsyttävä. Paitsi että hän on kaunis kuin roomalainen jumalatar, hän osaa kirjoittaa vakavasti - ja nyt myös chick litiä! Olisin halunnut itse kirjoittaa Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen. Niin ettäs tiedätte. 



lauantai 8. helmikuuta 2014

Ääriolosuhteet

Tunnustetaan nyt ihan suoraan, että minulla on harvoin luova olo - mutta tänään sellainen tila sattui kohdalleni. Minulla on tästä ihan teoriakin, ja sen nimi on Ääriolosuhteet. Tarvitsen ääriolosuhteita, jotta pystyn olemaan luova. Tänään kaikki oli kohdallaan. Näin se meni:

Heräsin kuudelta migreenin, otin lääkkeen ja yritin jatkaa unia. Turhaan. Vapisevana ja hieman hauraana hain postin, söin epäterveellisen aamupalan ja aloin töihin. Nyt on taas se aika vuodesta, että saan arvioida asiakkaita oikein kunnolla. Pöydällä oli kymmensenttinen pino konseptipapereita. Luin kolmisenkymmentä vastausta äärettömän keskittyneesti. Välillä käväisin pikatreffeillä perheeni kanssa kaupungilla, mutta ne menivät niin kuin pikatreffit usein: huonosti, arkisesti. Lähdin lenkille puoli kuudelta, 11 ja puoli tuntia heräämisen jälkeen. Oli hämärää ja sateista. Korvanapeissa soi Scandinavian Music Group, Foo Fighters, Bo Kaspers Orkester ja mitä näitä nyt on. 


Ja silloin olin yhtäkkiä luova. Äärimmäisen väsyneenä ja nälkäisenä. Keksin työpaikan vanhimmille asiakkaille jäähyväislaulun, jota ei koskaan esitetä, uusia juonenkäänteitä kirjaan, tulevan tukkamallini, kevätjuhlan asun, uuden kirjoitusidean. Näppäilin osan keksinnöistäni puhelimen muistikirjaan vesisateessa ja jatkoin tyytyväisenä kotiin. 

Luovuusvaelluksellani mietin myös Aki Ollikaisen Nälkävuoden (2012) ääriolosuhteita. Siinä eletään 1867-1869 nälkävuosia, joita tarkastellaan kolmesta näkökulmasta. Helsinkiläiset Renqvistin veljekset katsovat maailmaa parempiosaisten parista, torpparipariskunta Juhani ja Marja äärimmäisen nälän ja sairauden keskeltä ja senaattori parannusyritystensä valossa. Koskettavin on tietenkin Juhanin ja Marjan  ja heidän lastensa kohtalo. Jos olisin historian opettaja, saattaisi olla, että opiskelijani lukisivat tämän Ollikaisen romaanin jollakin kurssilla. Fiktio nimittäin auttaa muistamaan historian, vaikka sen sisältö koskisikin. 




torstai 23. tammikuuta 2014

Jo Nesbø: Veritimantit

Minulla on ollut joulukuusta saakka Harry Hole -pakkomielle, joka ei ota laantuakseen. Voiko enää karismaattisempaa rikostutkijaa kuin Harry Hole olla? 195 senttiä, vaalea, ja ne silmät! 
"Ja siinä se oli. Lapsenomainen pehmeä katse, aivan kuin Harryn silmien takana olisi ollut pieni poika, joka hymyili Rakelille. Katseessa oli jotakin teeskentelemätöntä. Jotain turmeltumattoman vilpitöntä. Rehellistä. Arvokasta. Katse oli sellainen, että siihen voi luottaa. Tai halusi luottaa."
Olen huonomuistinen lukija, koska en muistanut Jo Nesbøn Veritimanttien (alkup. Marekors, 2003) juonesta juuri mitään, vaikka olen lukenut sen vuonna 2006. Nyt suunnittelen - ainakin leikisti - matkaa Osloon Harry Holen jalanjälkiä seuraamaan. Kuuma kesä, Oslo, vuonot, Schrøderin kapakka...  

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Anne Michaels: Kivenkantajat

Oli aika kummallista lukea kanadalaisen Anne Michaelsin Kivenkantajat (1996, suom. 1998) heti Jään jälkeen. Lundbergin teos mietitytti monta päivää lukemisen jälkeenkin - ja mietityttää tietenkin edelleenkin - joten kynnys tarttua uuteen romaaniin upean lukukokemuksen jälkeen oli korkea. 

Niin vai kävi, että laajasti globaalia suosiota nauttiva Michaels hävisi kotoiselle Lundbergillemme. Siinä missä Jäässä pääsi ihmisten iholle ja katselemaan joskus liiankin läheltä tapahtumia Kivenkantajissa harpottiin eteenpäin hurjaa vauhtia. Rankat juutalaisvainot jotenkin välttämään onnistunut päähenkilö Jakob tietenkin koskettaa, mutta ei niin paljoa kuin Jään ihmiskohtalot. Athos-niminen arkeologi ottaa pojan hoiviinsa, ja he muuttavat Zakinthokselle, pienelle Kreikan saarelle, joka näyttäytyy ihan erilaisena kuin eräänä kesänä, jolloin olin siellä putkiremppaa paossa. Vertaus on tietenkin mauton, koska, no, kyllä te tiedätte. 

Kivenkantajien toinen osa kertoo Benistä, joka asuu Kanadassa. Hän on tuhoamisleiriltä selviytyneiden vanhempien poika. Näiden kahden miehen tarinat yhdistyvät, kun Ben tapaa Jakobin ja tutustuu tämän runoihin ja muistoihin. Ne ovat kuin kiviä, joiden kantaminen vaatii selkärankaa ja uuvuttaa. 


tiistai 7. tammikuuta 2014

Ulla-Lena Lundberg: Jää


Olen siitä epätrendikäs lukija, ettö luen Finlandia-voittajiakin vasta vuoden viiveellä. Ehkä se kuitenkin kannatti, sillä muistan reilu vuosi sitten hieman ärtyneeni siitä, että jokainen blogi oli täynnä Ulla-Lena Lundbergin voittoisaa romaania. Jää sitä ja Jää tätä. 

Nyt vuotta myöhemmin olen ollut koko alkuvuoden - siis vajaan viikon - huikean onnellisesti Luodoilla  Petter Kummelin perheen kanssa. Sodat ovat juuri päättyneet ja nuori pappi tulee vaimonsa Monan ja yksivuotiaan Sanna-tyttärensä kanssa saarnaamaan suoraan saaristolaisten sydämiin. Petter ihastuu välittömästi eristyksissä asuviin ihmisiin ja hekin innokkaaseen pastoriin, joka on aina valmis kuuntelemaan seurakuntalaisiaan. Samaan aikaan melkoinen työnarkomaani Mona-vaimo lypsää, pyykkää, leipoo, kokkaa, juoksee ja pitää jalat tukkevasti maassa.

Vaikka romaanin juoni ei ole mitenkään järisyttävän mutkikas - Jäässähän perhe muuttaa saaristoon ja asettuu sinne, ja siinä se - on se silti koskettava. Sehän kertoo ihmiselosta kaiken: kuinka tehdään työtä, rakastetaan, luodaan suhteita, löydetään paikka maailmasta, jätetään siihen merkki, erehdytään, menetetään ja jotenkin noustaan. Voiko enempää saada? Entistä koskettavammaksi Jään tekee se, että se kertoo kirjailijan omasta suvusta. Tämän tiedon luin kuitenkin vasta Jään lukemisen jälkeen, joten ajattelen romaanin puhtaasti fiktiivisenä teoksena.

Romaanin nimi Jää mietityttää. Luodot ovat tietenkin veden ympäröimiä, ja talvella meri jäätyy. Kulkemisessa on omat haasteensa - on vuodenaika mikä hyvänsä. Koska romaanin nimi on kuitenkin Jää eikä esimerkiksi Vesi, talvi on kesää merkityksellisempi, ja kylmään aikaan romaanin kliimaksikin sijoittuu. Konkreettisen jään lisäksi ihmissuhteissakin on jäätä: jotta uudesta asukkaasta tulee osa kotipaikkaa, täytyy jäätä rikkoa. Matka ajatusten ja sydänten välillä voi olla pitkä tai yllättävän lyhyt - mutta silloin täytyy olla Petter Kummelin sosiaalinen silmä ja kyky sulautua ympäristöön.

Jotkut teokset herättävät musiikillisia mielikuvia. Lundbergin Jäätä lukiessa mielessäni soi koko ajan tämä kappale:



maanantai 6. tammikuuta 2014

Lomakavereita: Harry ja Annika

Lomamatkalla Tallinnassa Harryn kanssa. 
Onneksi olen varsin tietoinen seuraavasta seikasta: olen tylsä lomakaveri, koska istun/pötkötän/kokkaan nenä kiinni kirjassa. Äskeinen joululoma ei ollut poikkeus.

Siksi minulla onkin lomia varten paperiset leikkikaverit. Tällä kertaa he olivat Harry Hole ja Annika Bengtzon. Lukaisin toisen kerran mielestäni parhaan Nesbø-dekkarin Suruton erästä vielä epävarmaa projektia varten ja uusimman Marklundin, koska työkaveri sattui sen omistamaan ja minä sain puhejudolla keploteltua Ajojahdin itselleni loman ajaksi.

Millaiset leikit meillä olikaan! Annika ja Harry lähinnä raahasivat minua pitkin Osloa ja Tukholmaa, ja minä tietenkin hidastin heidän tutkimuksiaan kiljuen välillä jännityksestä. 

Mitähän tapahtuisi, jos Annika ja Harry oikeasti joskus kirjan sivuilla tapaisivat? Luulen, että olisin hieman mustasukkainen, koska pelkään, että Harry vaihtaisi minut, uskollisen lukijansa, menevään iltapäivälehden toimittajaan, jonka toinen luonto on jahdata rikollisia. Minähän taas yritän karttaa heitä. 

Tästä kummallisesta ajatusleikistä tulee mieleen, oliko loma jotenkin liian pitkä, koska ajattelen näin levottomia?

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin


Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013) tekee minut suunnattoman iloiseksi, koska:

  • Mainostoimittaja kyllästyy työhönsä, päättää pitää välivuoden ja lähtee Kiotoon. Niin minäkin haluaisin tehdä. 
  • Päiväkirjalla on täydellinen nimi: Asiota jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Minä olisin halunnut kirjoittaa tämännimisen kirjan.
  • Jo kansi on kaunis ja houkuttelee lukemaan: vaaleanpunaista, geishan monikerroksinen puku...
  • Listat ovat ihania. Mia Kankimäki jäljittelee muinaista japanilaista keisarinnan hovinaista Sho¯nagonia ja kirjoittaa listoja kaikesta itselleen merkityksellisestä.
  • Kirja todistaa, että kirjoituksella on voimaa. 
  • Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin antaa toivoa siitä, että omaan elämäänsä voi vaikuttaa.