Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi

Kiitos, Paula McLain! Pelastit minut kevään hektisimmän hetken työstressiltä. 

Vaikka muutama päivä sitten oli töitä niin paljon, ettei olisi saanut ajatella muuta, olisin romahtanut, ellei minulla olisi ollut hyvää ja kepeää luettavaa. Sitä minulla tarjoili Paula McLainin fiktiivinen Nuoruutemme Pariisi (2014). Se kertoo tietenkin Ernest Hemingwaysta, tällä kertaa tosin ujon ja kokemattoma vaimon Hadley Richardsonin näkökulmasta. Vaikka teos ei ehkä ole mikään tuleva klassikko, siinä on silti jotakin sävähdyttävää. 

Mitä kaikkea mietinkään Nuoruutemme Pariisia lukiessani!

Pariisia. (Kaksi lyhyttä matkaa sinne ei riitä.) Nizzaa. (Välimerta, valoa, huviloita.) Ernest Hemingwaytä. (Pitäisi lukea ne novellit vihdoinkin - löytyväthän ne omasta hyllystäkin!) Raskautta ja odotusaikaa. (Makasin sairaalassa aika pitkän tovin ja luin melkein kaikki Hemingwayn romaanit, joita mieheni minulle päivittäin toi. Rakastan Vanhusta ja merta.) Taiteilijaelämää. (Mikä vapaus!) Rakkautta. (Näinkin ja ehkä noinkin voi elää.) Köyhyyttä. (Hadleyllä ja Ernestillä oli niukka budjetti, mutta silti he matkustivat ensin Chicagosta Pariisiin ja sieltä Ranskan Rivieralle ja välillä Espanjaan härkätaisteluita seuraamaan. Haluan oppia tällaisen kirjanpidon - rahat riittävät kaikkeen.) Lempinimiä. (Miten Ernestistä muututaan Papaksi? Entä Hadleystä Kisuksi? Mitä lukee omassa vihkisormuksessani?) Antti Tuuria. (Älkää edes kysykö.)

Luettu tärkeitä nuortenkirjoja

Oi että! Voiko näin hyvää nuortenkirjaa ollakaan kuin Laura Lähteenmäen Iskelmiä (2013)? Piipahdus vanhalla työpaikalla kannattaa aina, koska sieltä saa mainiota luettavaa mukaansa. Lisäksi saa vinkin, että Lähteenmäen romaani on kirja, joka jokaisen mimmin yläkoulusta lukioon tulisi lukea.

Ja totta totisesti! Iskelmiä on kirja, joka saisi luvan kuulua paitsi tyttösten lukurepertuaariin myös äitien - etenkin tyttöjen äitien - kirjahyllyyn. Iskelmiä-romaanin päähenkilö on Aino Mallinen, 16 vuotta. Hän on kiltti ja kunnollinen pikkupartiolaisten vetäjä, joka ei ole koskaan vielä rakastunut. Sitten kolahtaa. Samuli istuu luokkaretkibussissa viereen, ja se on menoa. 

Ainon status koulussa nousee, kun hän hengailee avoimesti pojan kanssa. Koska tilanne on tytölle uusi, hän ei oikein tiedä, miten suhtautua Samulin omistushaluun, rajuihin otteisiin ja linnunpoikien yliajamiseen. Mitä sitä ei toisaalta rakkauden takia tekisi? - Sitä paitsi noihan ovat pikkujuttuja. Iskelmiä, kultapieni, iskelmiä, Samuli perustelee vauhdikasta toimintaansa.

Just. Tytön äitinä ja aika paljon naistenalkujen elämää seuranneena toivon todella, ettei kukaan rakkauden huumassa suostuisi ihan mihin vain ja pelkästään sen takia, että voisi sanoa seurustelevansa. 

Entä se toinen tärkeä? Se on tietenkin Salla Simukan Lumikki-trilogian päätösosa Musta kuin eebenpuu (2014). Tyylilaji on toinen kuin Iskelmissä, sillä Lumikki Anderson, lukiolainen, joutuu kummallisen vainoajan kohteeksi. Stalkkeri tuntuu tietävän sankarittaresta kaiken. Samaan aikaan Lumikki yrittää seurustella Sampsan kanssa, mutta joutuu myös miettimään suhdettaan Liekkiin, tärkeään ihmiseen lähimenneisyydessä. Satu ja todellisuus limittyvät, ja erikoista on, että Lumikki taistelee kaikkea karmeaa vastaan yksin. 

Hurraa Salla Simukalle, joka vei suomalaisen nuortenkirjallisuuden maan rajojen ulkopuolelle!

Luettu isoja ja painavia

Muutama kuukausi sitten sain luettua Ulla-Lena Lundbergin Jään ja ajattelin ilahtuneena, että mikäs tässä, lukaisenpa uusimmankin Finlandia-voittajan heti perään. 'Lukaista' on täysin väärä verbi kuvaamaan Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -teoksen (2013) läpikäymistä. Lukemiseni jumitti, jumitti ja jumitti. Minulla ei ole enää tässä vaiheessa tarkkaa tietoa, kuinka paksusta kirjasta oli kyse, mutta pitkältä se tuntui. Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani on kyllä hieno, ja pidin kovasti Alja-tyttären elämän kuvaamisesta. Äiti Maria Tsvetajeva sen sijaan jäi etäämmälle, enkä oikein päässyt sisälle romaanin lyyrisiin kohtiin. Nyt vain pohdin, kuinka aloittelijatason lukija olenkaan, koska en vaikuttunut venäläisestä runoilijasta ja hänen tyttärestään kertovasta romaanista. Pitäisi ehkä yrittää uudelleen.

Toinen tiiliskivi, jonka lopetin vasta eilen, on Pekka Hiltusen kolmas romaani Iso (2013). Päähenkilö Anni Kantto on 37-vuotias nainen, joka on fiksu, lihava ja terve. Kaikkea näitä kolmea hän on huomattavan paljon, ei siis vain hieman. Koska pidin Hiltusen edellisistä romaaneista, minulla oli toiveikkaita odotuksia Isosta. Vasta runsaan puolenvälin eli siis 250 sivun jälkeen tuntui, että romaanihan on mainio! Annista on vaikea olla pitämättä, jos jaksaa taistella alun kanssa ja tutustua naiseen. 

Hesarissa aprikoitiin viikko sitten, onko lukeva sivistyneistö vähenemässä Suomesta. En tiedä, kuinka monen lukijan aika riittää siihen, että kirjat ovat massiivisia ja vasta muutaman sadan sivun lukemisen jälkeen saa "palkinnon" lukemisesta. Saksassakin ehkä eräs von Goethe taisi aikoinaan tuumata: "Minulla ei ole aikaa kirjoittaa lyhyesti, kirjoitan siis pitkästi." Pitäisikö tämä ottaa ohjenuoraksi? 

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaanin (2013) kansi on niin kiva, että tekee mieli lehteillä kirjaa jo liikennevaloissa matkalla kirjastosta kotiin. Kannessa joukko piirrettyjä ihmisiä on uima-altaassa, ja kirjaa lukiessa huomaa piirretyt hahmot Luonnon lain henkilöiksi.

Romaanina Luonnon laki ei ole Hotakaisen parhaimpia. On vaikea olla muistamatta Hotakaisen dramaattista autokolaria ja lukematta romaania jollain tavalla autobiografisena teoksena. Päähenkilö Rauhala, veroja kiertävä maalämpöyrittäjä, ajaa kolarin ja päätyy sairaalaan toipumaan - aika pienellä panostuksella, koska verojahan ei ole maksettu. Rauhala tietysti kipuilee vammojensa kanssa, ja erityisesti miehuutensa: pystyykö hän koskaan enää osoittamaan lempeään lakanoiden välissä? 

Muitakin näkökulmia romaanissa on. Sairaanhoitaja Laura on kestänyt vuosikaudet raskasta työtä, kiitos riittämättömän henkilökunnan ja vaikeiden asiaikkaiden. Lepohetken päivän töihin tuo raskas musiikki, jota Laura tankkaa kahvitauolla. Välillä tapahtumat näytetään Rauhalan isän silmin, välillä afrikkalaisen Plan-kummilapsen. Äänen saa myös viimeisillään raskaana oleva Mira-tytär.

Hotakaismaiseen tapaan romaanissa pienillä, kepeillä huomioilla näytetään läpileikkaus nyky-yhteiskunnasta, ja siitä juuri Hotakaisen teoksissa pidänkin. Tällä lukukerralla minua kuitenkin kiusasivat lukuisat näkökulmat, henkilöiden äänien samankaltaisuus ja liika näppäryys. Vähemmälläkin tulee toimeen.