Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osat 2 ja 3

Unelmissani joululomalla tulisi lukea kepeää ja iloista juonivetoista kirjallisuutta - sellaista kuin Himoshoppaajan salaiset unelmat, Raksa ja ehkä Fifty Shades of Grey. Samalla käsi hapuilisi rasiasta vihreitä kuulia ja glögimuki toisensa jälkeen tyhjentyisi. Koska joulu on aika harvoin täsmälleen sellainen, miksi sen mielessään kuvittelee, minäkin luin surullisia, ajassa hyppiviä romaaneja. 

Kaksi niistä olivat Jonas Gardellin trilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kaksi viimeistä osaa. Ne oli nimetty Sairaudeksi ja Kuolemaksi. Ensimmäinenhän oli nimeltään Rakkaus. Sen luin näköjään vuosi sitten joulukuussa. Sitä ennen olin nähnyt sarjan tv:ssä ja löytänyt itsestäni nenäliinojen suurkuluttajan. Trilogian viimeiset osat ovat juuri niin surulliset kuin alaotsikot vihjaavat. 

Trilogia sijoittuu aikaan, jolloin aids saavuttaa Tukholman homoyhteisön. Maalaispoika Rasmus muuttaa pääkaupunkiin ja tapaa Benjaminin, joka on Jehovan todistaja. On jouluaatto, lumi putoilee hiljaa autioilla kaduilla, ja pojat pitävät toisiaan kädestä. He ovat juuri lähteneet dramaattisen Paulin joulunvietosta, jossa ei hummereita, samppanjaa ja koristeita säästellä.

Samalla kun rakkaus etenee ja kasvaa, kohtaa se myös vaikeuksia: epäilyjä, kaapista ulos tulemisia, tunnustuksia, perheen hylkäämistä, hyväksikäyttöä ja sairautta. Jo trilogian osien nimet kertovat, että onnellista loppua on turha odottaa. 

Eniten pidin romaanisarjan viimeisestä osasta. Kerronta siinä oli kauneinta, historiallista saarnaamista oli siinä vähiten. Ajassa poukkoilu aiheutti sen, että tavallaan kaikki oli jo kerrottu ensimmäisessä osassa. 

Gardellin kirjassa sivuhenkilönä on Lars-Åke-niminen mies. Hän liikutti minua valtavasti. 

"Ehkä kaikki tällaiset säröt ovat omiaan kertomaan, että maailma ei ole kauttaaltaan läpinäkyvä ja ilmiselvä vaan että on jotakin enemmän, jotain muuta jossain muualla. Ja kaikkinensa tämä aiheuttaa sen, että Lars-Åke alkaa vähitellen tajuta vain odottelevansa, alkaa tajuta, että juuri sitä lapsuus on. Odottelua. Hän ei vain tiedä minkä odottelua."

Vielä enemmän kuin pääpari Benjamin ja Rasmus minuun teki kuitenkin vaikutuksen Paul-niminen homo. Hän halusi olla kaiken keskipiste, pitää parhaimmat juhlat, shokeerata minkä ehti. Kirjan lopussa ei tavatakaan enää samaa rehvakasta Paulia, mutta vielä hän järjestää tyylilleen uskolliset hipat, jotka eivät helpolla unohdu.